Kanoottinaisen flanellit

Pirkanmaa ja erityisesti Kurun seudun Aurejoki, Haukkajoki, Keihäsjoki, Sikkilänjoki ja Sipsiönjoki tarjoavat oivallisia kohteita kaiken tasoisille melonnan harrastajille.

Ei ole ihme, että Virroilta Tampereen kautta Kokemäenjoelle ensimmäisen kerran 1800-luvun lopussa melonut tohtori August Ramsay ihasteli näillä vesillä kulkiessaan häiriötöntä elämää; miten luonnontaulut avautuivat uudella, yksitoikkoisuuden haihduttavalla tavalla.

                                          ¤¤¤

Luonnonkaunis, parinkymmenen kilometrin mittainen Haukkajoen erämaareitti tarjoaa Kurunlahden - Kuusijärven - Ruoveden välillä melonnan vihreämmällekin harrastajalle hyvän vaihtoehdon.

Kurun Aurejärvestä avautuva nelisenkymmentä kilometriä pitkä melontareitti puolestaan kaartelee Petäjäjärven, Vehojärven, Ruojärven ja Leppäsjärven kautta Kyrösjärvelle.

Reitiltä löytyy toistakymmentä haastavaa koskiosuutta. Tänne ei aloittelijan kannata lähteä eskimokäännöksiään harjoittelemaan.

Koskien pärskeitä tarjoaa myös Keihäsjoen reitti, joka alkaa Kurun Puntosjärvestä ja jatkuu Riuttasjärvestä Keihäsjärven kautta Kurunlahteen saakka.

Pääasiassa järvireittinä melottavalle Sikkilänjoelle pääsee hyvin Kurun-Juhtimäen maantiesillalta tai Perijärven alueelta, josta vettä riittää Parkkuunlahteen saakka useimmiten koko kesän.

Kurun Liesjärven Kettulammelta lähtevälle Sipsiönjoen reitille osuu seitsemän koskea. Noin 30 kilometrin reitillä meloja saa koskitaipaleiden lisäksi hyvän annoksen korpi-, kulttuuri- ja järvimaisemaa.

                                          ¤¤¤

Pirkanmaalta löytyy useita melontaseuroja tai ainakin läheltä liippaavaa toimintaa. Värikkäimmästä päästä lienee Ketuntassu ry, joka levittää seikkailukasvatusta ja elämyspedagogiikan ilosanomaa.

Muita pirkanmaalaisia seuroja ovat ainakin Melamekot ja Nokian Melojat, Kajak, Wihuri ja Taivaltajat Tampereelta.

Ylöjärvellä melonnan lippua pitävät korkealla mm. Antaverkassa toimivat olympia- ja MM-tasolla melonut Jyrki Hakala sekä SM-tason meloja Marja Hakala.

                                             ¤¤¤

                                    

Pirkanmaan vesillä liikkui myös tohtori August Ramsay kanootteineen, kun Suomen koskireittejä markkinoitiin ensimmäistä kertaa saksalaisille ja englantilaisille melontaretkeilijöille reilut sata vuotta sitten.

Suomen ensimmäinen kanoottiretkeilyn opaskirjanen vuodelta 1890 onkin kävelyyn ja melontaan aikoinaan perusteellisesti hurahtaneen Ramsayn käsialaa.

Jalkapatikassa kulkijoita oli menneen ajan Suomi väärällään, mutta kanootti tarjosi kunnon jysäyksen. Saimaan rannalla päivystäneen mökin akan leuat loksahtivat lähes sijoiltaan, kun järven selältä saapui tuulimyllyn siivillä varustautuneita ihmisiä kahlaamassa vyötäisiään myöten vedessä.

Rautalammilla kirkkoveneissä istuneet naiset voivottelivat kanootin nähdessään ’tuollaisia inhottavia aikuisten itsepäisiä hukuttautumisyrityksiä’.

                                            ¤¤¤

Rauhallisia kanoottiretkiä vaalinut Ramsay kauhisteli miesten isokauluksisia ja lyhythihaisia trikoopaitoja, joita kilpasoutajat harrastivat ja joilla keikaroitiin kaupunkien satamalaitureilla.

Matkailijan ei ollut syytä näytellä käsivarsiensa lihaksia, vaan suojella itsensä auringon paahteelta. Kunnon kanoottimiehen vaatetukseen kuuluivat polvihousujen ja nutun lisäksi väljä flanellipaita, solmittu kaulaliina ja rintatasku nenäliinaa varten. Väri mielen mukaan.

                                             ¤¤¤

Kanoottinaisen asuksi Ramsay suositteli päällyspaitaa ja lyhyttä flanellihametta sekä keveitä ja mukavia alusvaatteita kertavaihtamista varten.

Saali oli naisille välttämätön varustus yhtä lailla kuin helapääpuukko vyölle.

                                              ¤¤¤

Kanoottimatkailijaa kehotettiin pitämään mukana vain kevyet eväät. Ruokatarpeita löytyi riittämiin kestikievareista ja taloista matkan varrelta. Juomisessa piti olla tarkkana eikä joka lähteestä pitänyt missään tapauksessa hörpätä. Puoli sitruunaa riitti sammuttamaan janon pitkäksi ajaksi.

Ramsay oli reissuillaan havainnut, että majapaikkojen hygieniatasossa ja matkailijoiden ruokatarpeiden huoltamisessa oli suuria eroja Itä- ja Länsi-Suomen välillä.

Vaikka idässä kanoottiretkeläiselle tarjottiin talon parasta huonetta, Ramsay suositteli siirtymistä oikopäätä aittaan tai latoon. Talon vuoteissa kun kuhisi jo valmiiksi oma eliökuntansa.

Sen sijaan läntisessä Suomessa matkailija saattoi huoletta asettua levolle huoneissa, joiden vuoteissa oli puhtaat ja valkeat lakanat.

                                                 ¤¤¤

Idän ja lännen vertailun huipensi ruokatarjoilu. Kun retkeilijä joutui köyhemmässä idässä tyytymään hapanleipään, suolakalaan ja piimään, oli Hämeen ja Kokemäenjoen vesistöjen taloissa kanoottimatkalaisille tarjolla kahvia ja teetä ilman eri pyyntöä.

Ludvig VI Paksu & kumppanit

Historia tarjoaa Pandoran lippaasta hauskoja(kin) vertailukohtia nykypäivän reippaaseen elämän poljentoon, jota sävyttävät poliitikkojen ja valtiomiesten pönäköinä junnaavat esiintymiset, viralliset nimet ja tittelit.

Kun televisiota ja muuta massamediaa ei ollut, kansa siivitti mielikuvituksensa lentoon, kuten ranskalaiset nimittämällä 1100-luvun alussa muhkeamuotoisen ja herkkuja ahmivan kuninkaansa Ludvig VI Paksuksi.

                                          ¤¤¤

Ranskan kansallisen yhtenäisyyden ensiaskeleet ottaneen Ludvig VI Paksun jälkeen vallan kahvassa jatkoivat Kapetingi-suvun Filip IV Kaunis ja sekä Ludvig X Itsepäinen.

Saksaa ovat hallinneet aikojen saatossa Kaarle Paksu, Ludvig Lapsi sekä Henrik I Linnustaja. Intohimoinen metsästäjä oli korjaamassa linnunmetsästysverkkojaan saadessaan tiedon kuninkaan pestistä.

Ennen kuin Ylä-Burgundi liitettiin Saksan keisarikuntaan, hallitsijan viittaa kantoivat Konrad Rauhallinen sekä Rudolf III Laiska, jolla ei pitkästä valtakaudestaan huolimatta riittänyt tarmoa kuningaskunnan säilyttämiseen.

Espanjan valtaistuimella hääri Sanko III Suuri, jota seurasivat Sanko VII Vahva ja Alfons II Siveä. Naapurimaan Portugalin päällepäsmäreitä olivat 1000-luvun alussa kuningas Henrik Burgundilainen ja Pedro I Ankara.

Historian lehdille piirsi nimensä Kyproksessakin vaikuttanut Juhana I Äpärä. Eipä nimi välttämättä ihmistä pahenna, jos ei ihminen nimeään.

                                                ¤¤¤

Jälkikirjoitukset eivät ole selventäneet, mitä anglosaksien kuninkaana tuhat vuotta sitten häärännyt Ethelred II Neuvoton tuumasi lisänimestään.

Tosiasiassa nimi lienee viisisataa vuotta myöhemmin vääntynyt käännösvirheen seurauksena. Todellisempi nimi olisi ollut Ethelred II Pahaneuvo, koska kymmenvuotiaana valtaan nousseen pojan äidin kerrottiin järjestäneen velipuolen, kuningas Edvard Marttyyrin salamurhan.

Ethelred taisteli viikinkejä vastaan huonolla menestyksellä, mutta järjesti siitä huolimatta Englantiin muuttaneiden tanskalaisten joukkomurhan. Tämä johti Tanskan kuninkaan Sven Haaraparran hyökkäykseen ja Englannin valloitukseen.

Ethelred II Neuvoton pääsi muuttamaan takaisin Englantiin vasta Sven Haaraparran kuoltua. Valtaistuimelle nousi komealta kalskahtavan nimen kera Edmund II Rautakylki.

                                              ¤¤¤

                                           

Norjassa hallitsijan viittaa ovat kantaneet 1000-luvun molemmin puolin Erik Verikirves, Harald Harmaaturkki, Olavi Paksu, Olavi Pyhä, Maunu Paljasjalka, Inge Kyyryselkä sekä Sigurd Suu.

Parisataa vuotta myöhemmin vallan kahvassa keikkui Erik Papinvihaaja.

Ruotsissa ensimmäisen vuosituhannen vaihdetta juhli pontevasti Olavi Sylikuningas, jota seurasivat Uhraaja-Sven, Olavi Niemikuningas sekä Erik Ikäonni.

                                                ¤¤¤

Naapurimaiden hallitsijoiden värikästä nimilitaniaa löytyy lisääkin; kuten Tanskan kuningas Harald Sinihammas, joka hallitsi myös Norjaa vuoteen 986 jKr saakka. Alueiden hallitsijoissa vaikuttivat ennen ja jälkeen myös Sigurd Käärmeensilmä, Sven Kaksiparta sekä Erik Ikihyvä.

Vahvimman jäljen historiaan jätti kuitenkin kuningas Harald. Lisänimi Sinihammas annettiin sumeilematta Haraldin huonokuntoisista, tummuneista hampaista. Hampaat eivät kuitenkaan haitanneet tahtia, kun uskoon vuonna 965 tullut Harald teki kristinuskosta Tanskan virallisen uskonnon ja muutti Jellingin riimukivet kristillisiksi muistomerkeiksi vanhempiensa Gormian ja Thyrean muistoksi.

Pohjoiset alkujumalat ja taikojen maailma vetivät kuitenkin pidemmän korren ja Harald Sinihammas sai kansaltaan kenkää. Kristinusko valloitti Tanskan ja Norjan vasta sata vuotta myöhemmin.

Muinaisen kuninkaan muisto haalentui lähes tuhat vuotta, kunnes bittinikkarit ja muu tietotekniikaväki keksivät nimittää langattoman tiedonsiirtotekniikan - Bluetoothin - Harald Sinihampaan mukaan.

Neljäs planeetta auringosta

Mikähän meitä maan asukkaita kymmenen – kahdenkymmenen vuoden sihdillä puhuttaa, kummastuttaa ja loiheiksen lausumaan – ikinä tätäkään en olisi uskonut tapahtuvaksi minun elinaikanani…

Vanhalla journalistin uutisnenällä haistelen ikään kuin verenperintönä tulevia, vaikka ei se enää mitään välttämätöntä olisi. Nyt hoksnokkani osoittaa neljänteen isoon taivaankappaleeseen auringosta – Marsiin.

                                                ¤¤¤

Pientä kiinnostuksen pilkettä heräsi jo viime syksynä, kun Yhdysvaltain avaruushallinnon NASAn Rover, Mars-kulkija, löysi ensimmäisiä elämän mahdollistavia merkkejä - soraa kuljettavia vesivirtoja, punaisen planeetan pinnalta.

Sittemmin Rover on mönkinyt esiin useampia kanavia. Veden pyöristämät kivet kertovat, että virtaukset ovat jatkuneet jo pitkään. Tuskin kukaan tosissaan odottikaan, että liuta käsiään vilkuttavia vihreitä marsilaisia reunustaisi Rover-mönkijän tietä, mutta veden löytyminen sai mielikuvitukselle siivet.

                                             ¤¤¤

Mars on kooltaan reilut puolet maapallon halkaisijasta. Marsin ’vuosi’ mitataan vajaaksi kahdeksi maan vuodeksi.

Tieteistarinoissa elämästä Marsissa on kirjoitettu vaikka mitä. Bakteerien elämää pidetään mahdollisena, vaikka siitäkään ei ole varmoja todisteita.

Etelämantereelta löydettiin Marsista peräisin olevia meteoriitteja, joiden mahdollisesti sisältämiä fossiileja ei ole vieläkään varmuudella selvitetty.

                                                 ¤¤¤

Vaikka emme nyt hypänkengässä Marsiin olisi lähdössä, olemme tekemisissä monen vuosituhannen takaa kumpuavan tradition kanssa joka päivä. Viikonpäivien nimet saivat alkunsa Kaksoisvirran maiden kulttuureista, mistä ne kulkeutuivat Kreikan ja Rooman välityksellä osaksi eurooppalaista traditiota.

Maanantai on Kuun päivä, tiistai Marsin päivä, keskiviikko Merkuriuksen, torstai Jupiterin, perjantai Venuksen, lauantai Saturnuksen ja lepopäivä sunnuntai on Auringon päivä.

                                              ¤¤¤

Nasa teki myös kardinaalivirheen, noin sukupuolten tasa-arvoa ajatellen, välittäessään maailmanhistorian ensimmäisen kerran homo sapiensin ääntä toiselle aurinkokuntamme planeetalle; kähisevän kunnian sai räppäri Will.i.am – olisihan sinne voinut kaunista naissopraanon lauluakin välittää.

Melkoisena sensaatiolöytönä Marsin geografiasta pulpahtivat limittäisesti muodostuneet kalliokerrokset -  samaan tapaan kuin koti-Telluksen kuuluisassa Grand Canyonissa.

Palaahan siellä Mars-tutkimuksissa meidänkin (EU:n jäsenvaltiot) rahaa arviolta miljardi euroa. Tosin Euroopan avaruusjärjestön pääjohtaja Jean-Jacques Dodain vakuuttelee, että nyt oli oikea aika investoida tulevaisuuteen.

Nähtäviksi ja poimittaviksi jäävät tämäkin innostuneen investoinnin hedelmät.

                                            ¤¤¤

Ei tarvitse Esa Pakarinen juniorin kiekaista Kuopion torilla: - Onko Marsiin mänijöitä, juna lähtee justiinsa!

Muutama viikko sitten monimiljonaaäri Dennis Tito käynnisti noin 800 000 euroa maksavan matkaprojektin Marsiin. Kohtuullisen uniikille turistireissulle haetaan avioparia, joka lähtisi 501 päivää kestävälle reissulle avaruuteen.

Viiden vuoden sisään homma onnistuu tai vetää vesiperän, sillä optimaalinen välimatka on käytettävä 5. tammikuuta 2018 mennessä. Seuraavan kerran mahdollisuus avautuu vasta vuonna 2031.

Avaruusalukseen suunnitellaan miehistölle (kaksi henkeä) noin 17 kuution asuinkopperoa. Nasan avaruusasemien tavoin tämäkin vempele kierrättää koko ajan ilmaa, vettä, virtsaa ja hikoilua.

Voipi pariskunnalla aavistuksen verran vatsanpohjassa leijailla perhosia, jos ja kun (?) tämä Mars-alus ponnahtaa liikkeelle. Menomatka 228 vuorokautta pikku-yksiössä, silmukka planeetan ympäri ja kohti maata 273 päivän paluureissulle.

                                            ¤¤¤

Ponnahduslaudaksi tulevaisuuteen itsensä ja hankkeensa tituleerannut miljonääri arvelee, että Mars-lentoja aletaan järjestää viidentoista vuoden välein.

Onhan tässä monenlaista vipinää matkan varrella jo ollutkin. Reilut pari vuotta sitten kuusi miestä, Euroopasta, Venäjältä ja Kiinasta lukittiin puoleksitoista vuodeksi Mars-matkatutkimuksia varten maan pinnalla olevaan moduuliin Moskovan avaruustutkimuskeskuksessa.

Mielenkiintoinen, vaikkakin jalat reippaasti ilmassa leijuva hanke on Mars One Foundation-kansalaisjärjestö, joka suunnittelee asutuksen perustamista Marsin pinnalle. En ole ainakaan ensimmäisenä avaamassa kukkaronnyörenjäni, mutta moni muu on.

Maltalainen 28-vuotias taiteen ja kielten opettaja Clive Gerada ilmoittautui ensimmäisten joukossa mars-one.com –sivustolle: ¨Mielenkiintoisia haasteita etsivänä ihmisenä haluan lähteä mukaan; haaveet ovat toteuttamista varten.¨

Matkamurkinan lisäksi ensimmäisille Mars-matkalaisille annettavat eväät ovat kohtuullisen korutonta kertomaa. ¨Jos jokin menee pieleen, ette ikinä palaa takaisin.¨

Kirje Sinulle, Kevät!

Possujen munarosvouksesta ärtyneet linnut, Angry Birds-mobiilipeli, twitterit ja facebookit ovat epäilemättä paikkansa ansainneet ihmisten ikävystymisen torjunnassa.
Bittiviidakon helmet eivät kuitenkaan lämmitä vanhan liiton kirjoittajan sydäntä niin paljon kuin Suomen Kalligrafiayhdistyksen lanseeraama, kaikille avoin kirjekuorikilpailu: Kirje Sinulle, Kevät!

                                      ¤¤¤
Haastattelin kolmisenkymmentä vuotta sitten akateemikko Oiva Ketosta. Ajattelija totesi poleemisesti: televisio näivettää ihmisiltä omakohtaisen historiantajun.
2000-luvulla ihmisiltä menee historiantajun lisäksi aikalaistieto arjen pyörittämisestä. Mitään ei jää arkistoihin, kun sähköpostit ja tekstiviestit deletoidaan tietokoneiden ja puhelimien muisteista.

                                       ¤¤¤
Paljon ei ole muuttunut auringon alla sen jälkeen, kun Zacharias Topelius kastoi hanhensulkakynänsä mustepulloon ja antoi palaa:
On muistot menneet kuin unikuva on irtain, mi sammuu kuin tähti, ei päivänvaloon pääse.
Moni kiitää kupla vuoss’ ajan vieriväin virtain,
mut kulta on raskain, siks jäljelle jää se.
Mut hillittömästi ajan valtimo lykkii,
valo entinen käy kalvaammaks ajan mennen,
yhä hiljaisemmaks käy ääni, mi kaikui ennen,
ja kaikki, jolle herkästi sydän eloss’ sykkii,
se häipyy kuin sammuva unikuva irtain.

                                     ¤¤¤

Suomen kalligrafien yhdistys kuvaa toimintaansa: ¨Rakastamme sanoja, kirjaimia ja kirjoitusta, rakastamme kynän liikkeitä sen piirtäessä huolellisesti viivoja, rakastamme värejä, kuvioita ja muotoja, kullan kimallusta, paperin pintarakennetta, kokeiluja erilaisilla välineillä, muodoilla ja ajatuksilla.¨
Upeita ilmaisuja kaikki. Kirjoittajana korostan ulkoisen muodon lisäksi käsin kirjoitetun kirjeen sisältöä, kulttuurihistoriallista ja emotionaalista viestin aikalaisille ja tuleville sukupolville.

                                       ¤¤¤

Palavasti rakastunut säveltäjä Jean Sibelius kirjoitti 1800-luvun lopulla Wienistä päivittäin, kiihkeimmillään useita kirjeitä päivässä rakastetulleen Aino Järnefeltille.
Tunteiden roihutessa Sibelius malttoi kertoa myös musiikista ja luonnosteli kirjeisiinsä ensimmäistä sinfoniaa.
Lukuisat kirjeet ovat kullanarvoisia Ainolan mestarin sävellysten tutkijoille ja elämäkertojen kirjoittajille.

                                         ¤¤¤

Postimuseossa muutama vuosi sitten järjestetyssä kirjenäyttelyssä kohahdutti myös verkatehtailija Herman Leisegangin kirje Paavo Nurmelle vuonna 1924.
Tehtailija tuki ’juoksijoiden kuninkaan’ päätoimista harjoittelua ennen Pariisin olympialaisia.
Nurmea epäiltiin sala-ammattilaisuudesta ja evättiin pääsy Los Angelesin olympialaisiin vuonna 1932.

                                     ¤¤¤

Eivät tyylikästä kirjoittamista vaalivat Suomen kalligrafit ole yksin. Los Angeles Times-lehti julkaisi muutama päivä sitten laajan jutun käsin kirjoittamisen uudesta noususta.
Kirjoitustarvikkeista on tullut statussymboleja, joita myydään parhaissa lahja- ja koruliikkeissä; maailmankuulu mustekynävalmistaja Mont Blanc toi jokin aika sitten markkinoille John Lennon-sarjan, jonka arvokkaimmat kynät maksavat yli tuhat euroa kappale.
Nimikoidut kirjepaperit ja käyntikorttien kohopainatukset ovat taas suurta huutoa.

                                       ¤¤¤

Prameiden välineiden ohella kannattaa kiinnittää huomiota uhanalaiseen lajiin - käsin kirjoittamisen kulttuuriin.
Suomen kielen kynä-sana juontaa juurensa linnun siipisulasta; englantilainen vastine pencil tulee latinan kielen sanasta pieni sivellin.

                                        ¤¤¤

Historia havisee kynän ja käsin kirjoittamisen uusrenessanssissa. Maailmassa kirjoitettiin sulkakynällä yli tuhat vuotta. Vanhin säilynyt täytekynä on vuodelta 1702.
Reilut parisataa vuotta myöhemmin unkarilainen toimittaja Laszlo Biro kirjoitti itsensä maailmanhistoriaan muilla ansioilla kuin reportaaseillaan. Biro äkkäsi kirjapainossa käydessään, ettei painokoneen muste tahrannut paperia.
Kekseliäs toimittaja änkesi vuonna 1938 painomustetta täytekynään. Paksu muste tukki aluksi kirjoitusvälineen, mutta terään asennetun pienen metallikuulan avulla maailmaa mullistanut keksintö - kuulakärkikynä - pelitti kuin kultakello.

Onnellisuus: A = X + Y + Z

Elämän perusprinsiippeihin kannatta silloin tällöin uhrata pari ajatuksen säiettä; voipi aurinko paistaa kohta kirkkaammin mustimmankin pilviverhon hopeareunuksen takaa.

Oivallukset, ideat, ihmisen kasvu ja satunnaiset hyppäykset henkisessä kehityskaaressa ylöspäin (mieluusti näin päin) tapahtuvat ihmisillä eri rytmeissä. Minä olen seitsemän vuoden periodien mies. Sen elämä on opettanut, jos ei muuta.

                                            ¤¤¤

Mitään Buddhan valaistumista en ole kokenut. Sen sijaan aloin tammikuussa jälleen vähän määrätietoisemmin kuntoilemaan ja venyttelemään määrätietoisesti lihaksiani; ilman stressiä, vähäisintäkään painetta, mutta säännöllisesti raksuttaen kuin kultakello. Nuorempana olen pitänyt paljonkin fyysisistä koetuksista, kuten Utsjoki-Hanko pyöräilyistä ynnä muista haasteista.

Tämän kevätkauden ponnistusten jäljet huomaan huhtikuun puolivälissä. Muutamat sadat hiihtokilometrit ja jokapäiväinen (on rospuuttopäivoäkin) seitsemän kilometrin hikinen kävelylenkki raikkaassa maalaismaisemassa ovat tehneet minulle ihmeitä; ei sitä välttämättä ulospäin huomaa kuin lievänä kiinteytymisenä, mutta henkinen ämpäri täyttyy joka ikinen päivä ja siitä liitän käteni joka ilta nöyränä poikana ristiin.

                                                ¤¤¤

Olen aina; 65-ikävuodestani ainakin 55-vuotta ollut kiinnostunut ihmisen henkisestä kehityksestä. Oikeastaan vuodesta 1957, jolloin kymmenvuotiaana kloppina luin Sir Edmund Hillaryn kirjan Mount Everestin valloitus.

Siitä päähäni iskostui ajatus, että ihmisen tulee tavoitella suuria asioita elämässään. Kilvoitella henkisesti Himalajan huipulle saakka niillä voimilla, jotka elämä antaa kun ne alttiina vastaanottaa.

Sir Edmund on ollut hieno esikuva.

Toinen kautta vuosien, vaikeidenkin, lävitse tietäni viitoittanut ja valaissut henkilö on chileläinen Nobel-runoilija Pablo Neruda, joka juuri kaivettiin haudan levosta uudelleen tutkittavaksi Chilen sotilasjuntan mahdollisesti järjestämän myrkyttämisen selvittämiseksi.

Neruda ohjeisti ideologiseen taisteluun ihmisiä, mutta minä en ideologien veneessä ole ikinä viihtynyt – otin oman henkisen elämäni ohjenuoraksi henkiveljen Pablon säkeet:

¨Iske kitarasi tuleen ja kohota se palavana. Siinä on sinulle lippu!¨

                                               ¤¤¤

On hienoa huomata vanhemmiten seniori-iässä, kun kaikki on hyvin terveyttä myöten ja miten itse elämä palkitsee uurastajan.

En olisi katkera vaikka tämänpäiväinen 17.4 lentoni Zürichiin päättyisi murskaantumiseen maan kamaraan. Kummallista, että Zorbaksen tavoin nousen koneeseen, laivaan, autoon levollisin mielin: en toivo mitään; en pelkää mitään.

Tiedän, että matkani lopullinen finaali on jo lähempänä kuin syntymä oli. Tiedän myös paikan mihin tuhkauurnani sijoitetaan sitten, kun lautturi on veivannut minut viimeisen kerran yli virran.

Olen lisännyt iltarukoukseeni Zorbaksen laatimaan versioon kolmannen kohdan; ikioman.

Hyvä ja kaikkitietävä jumala: anna minulle voimaa rakastaa ja ottaa vastaan rakkautta elämäni loppuun saakka.

                                                  ¤¤¤

Viime päivinä minua on puhutellut kuopiolaisen Väinö Immosen, Immun, mietteet Aamulehden blogisivustoilla. Olen aina saanut näppyjä, kun positiivisuustohtorit ja –konsultit oikein hekumoivat.

Immu sai minut ymmärtämään asian, jonka olen vaistonnut jo ajat sitten. Onnellisuus on useimmiten myös ihmisen oma valinta.

Maailman ehkä siteeratuin nero Albert Einstein kirjoitti aikoinaan menestymisen kaavan: A = X + Y+ Z.

A on yhtä kuin menestys (onni, joka ei kuitenkaan aina seuraa menestystä), X on ihmisen työura ja yleensä työnteko, Y on huvit kaikissa variaatioissaan ja kirsikkana kakun päällä - Z = ymmärtää pitää turpansa kiinni.

                                                ¤¤¤

Immun lempipaikka on kertomansa mukaan kotisohva, Artekin sohva. Sieltä nousi savolaisemiehen mieleen onnellisen ja onnettoman ihmisen peruskaava.

Jos onnetonta viluttaa, hän ajattelee viluttamista… ja kohtapa entistä enemmän viluttaa. Onnellinen ajattelee asioista pääsääntöisesti myönteisesti ja huomaa, että elämä muuttuu päivä päivältä aurinkoisemmaksi – joskus niin mukavaksi että nauru karkaa ja oikein tyrät rytkähtelevät.

Näin Immu: ¨Juuri siksi makailen sohvallani päntiönään. Onneen kuuluu pisaran verran uutta tietoa, juuren verran vanhaa, terälehdellinen uskoa ihmisiin ja ripaus murheen mustaa aromia, että onnensa käsittäisi.

Siinä kristallimaljassa tekeytyvät elämän ehtymättömät eväät, jossa häly vaimenee ja elämän ikikolmion kulmat kirkastuvat: syntymä, rakkaus, kuolema.¨

                                                 ¤¤¤

Ei ollut Konsta-Pylkkänen ainoa kansan filosofi. Kohu-Himasen miljoonatutkimukset kalpenevat mennen tullen elävän elämän tuottaman tutkimusmateriaalin edessä; ja ennen kaikkea eletyn ymmärtämisen edessä.

Erityisesti ihailen Immun verbaalista oivalluskykyä. Hän muistuttaa, että Savon kielessä on kaksi ihastuttavaa lausetta:

Kaunein: ¨Äet, maetoo¨.

Viisain: ¨Elä hötkyile¨.

Siis: Tee joka päivä yksi ihminen onnelliseksi; aloita itsestäsi. Rauhaa ponnisteluihisi.

Sveitsi - Luojan lempimaa

Lennolla Helsingistä Amsterdamin kautta Zürichiin oli hauska avata pädiin lataamastani yli sadan niteen kirjastosta Juhani Ahon matkakirja (Minkä mitäkin Tyrolista, WSOY Porvoo 1921) ja nauttia vajaan sadan vuoden takaisesta tunnelmasta.

                                        ¤¤¤

¨Sveitsi on yksi semmoinen Luojan lempimaa. Se on kuin näyte siitä, miten tässä maailmassa voi ihmisen elon ja elämän järjestää kaikkien heidän toiveidensa ja mielihalujensa mukaisesti.

Se on kuin niitä varten, jotka tahtovat yht’aikaa elää etelässä ja pohjolassa, erämaassa ja kulttuurin keskellä. Sillä joka tahtoo ja voi oleilla ja elellä joko lyhyemmän tai pidemmän aikaa mahdollisimman vaihtelevata ja monipuolista elämää, mitä tämä matoinen maailma yleensä voi tarjota, hän valitkoon – ja hän tavallisesti valitseekin – Sveitsin olinpaikakseen.¨

                                      ¤¤¤

Ei ole Sveitsin lumo haihtunut Juhani Ahon voiman päivistä mihinkään. Jos joku herättäisi viideltä kesken makoisten unien ja vaatisi valitsemaan jonkin maan, jos Suomesta pitäisi pois muuttaa, Sveitsi tulisi kakkosena.

Gozon saarta Maltalla ei minun elämässäni mikään voita; kulttuurishenkiset juureni ovat jo syvällä ammoisen tulivuoren pohjasedimentissä.

                                       ¤¤¤

Sveitsin valaliiton suurin, reilun 1,2 miljoonan asukkaan kaupunkiseutu Zürich osoittaa jo muutamassa päivässä, että elelemme kahdelta maailmansodalta onnellisesti pelastuneessa, sivistyneessä, kulturellissa eurooppalaisessa lintukodossa.

                                        ¤¤¤

Pääsimme katsomaan Zürichia ’keittiön kautta’, koska lähipiirimme perhe muutti kesällä näihin maisemiin.

Saatoimme alle kymmenvuotiaat lapset Wallisellen esikaupungin kouluun aamulla. Täällä lapset tervehtivät tullessaan opettajia kädestä ja katsovat silmiin. Suomalaiset koululaiset olivat oppineet myös vanhan eurooppalaisen sivistysmaan puhuttelutavoille. Opettaja ei ollut moi, hei -kaveri; vaan Frau (rouva) Scheg.

Täällä tajuaa valtavan kultturieron; sen mihin suohon suomalaiset ovat räkäisen vapaalla kasvatuksella ja rakkaudettomuudella itsensä ja jälkeläisensä ajaneet.

                                       ¤¤¤

Aamukahvilla löysin parvekkeelta heti paikan, missä edesmennyt lyhdynkantaja, arkkitehti Reima Pietilä olisi puhunut genius locista, paikan hengestä.

Olisin halunnut istua siinä paikassa hiljaa kuin hiiri, tuntikausia. Hengittäen rauhallisesti sitä elämää, joka historian kautta lävitseni virtaa. Kirkonkello kumahteli laaksossa, jonka yllä pohjolan kesäpääskyset pyydystivät hyönteisiä matkaevääksi Afrikkaan.

Ymmärrän edesmennyttä Mika Waltaria, joka heikkoina hetkinään kuvitteli olleensa joskus etruski: jopa hulluuden partaalle saakka. Tämä henki valtasi mestarin silloin, kun hän näki silmiensä edessä ikivanhan, kenties tuhatvuotisen muurin tai sai Roomassa käteensä etruskien aikaisen maksuvälineen.

                                        ¤¤¤

En voinut olla vilkaisematta Ahon lastunveistoa tällä siunatulla hetkellä:

¨Kirkoista soivat kellot. Rantakatua kiitää sähköraitiovaunu keveästi keikkuen ja torveansa toitahuttaen. Pyöräilijän kello kilahtaa. Tuolla kaukana puhaltaa rantalaivan pilli ja valkoinen vaahto kuohuu röyhelöksi siipien alla laivan kyljessä.

Sulkeudu silmä, kätke kalvoosi mitä olet nähnyt, viedäksesi mukanasi muiston rauhan ja ihanuuden rannasta, jossa huolettomat, joutilaat ihmiset ilojaan hoitavat tai huoliaan hautovat – muiston, jonka voit loihtia esiin, kun synkillä saloilla ja raukoilla rannoilla ja mustien mutaisten vesien partaalla mielesi maan tasalle painuu.¨

                                       ¤¤¤

Kyllähän tästä rahamaailman keskuksesta varmasti löytyy epäkohtiakin, mutta tuntui kummalliselta kävellä lauantaina illansuussa Zürichin pääkadun lävitse: ei vähäisintäkään häiriöitä, hoippumista eikä hoilaamista.

Kallista eläminen on. Mutta elämä on.

Sveitsiläiset elävät ja vaalivat humaania, sukupolvien ketjussa Alppien laaksoissa arvokkaasti jalostunutta kultturiperintöään kuin Zenithin kelloseppä aarrettaan.

Suomalaiset ovat sankarikansaa, mutta olemmeko me sankareidemme arvoisia. Enää.

Sukupolvien kultainen ketju

Sukupolvien kultainen ketju

Käväisimme Kauhavalla tuossa ’ruman vallesmannin’ kaupungissa, missä käteen osui maakunnan valtalehti Ilkka. Ei varmaan ollut sattumaa, että lehdessä oli kaksi isoa, paikallista lukijakuntaa puhuttelevaa juttua: painotuoreet Knuutilanraitin ja Laihian Perälänkylän ikiomat perinnehistoriat.

                                          ¤¤¤

Kirjojen tekijät olivat tulleet täsmälleen samoihin aatoksiin, kuin tämän kolumnin kirjoittaja. Suomalaisten kylien suuri tarina nousee kyläkirjoista kuin luonnonvoima.

En tiedä tarkkaan, milloin Suomessa alettiin puhua ihmisen juurista. Tämän käsitteen lanseerasi kuitenkin vuonna 1976 musta kirjailija Alex Haley menestysromaanillaan Juuret.

Gambiasta kidnapatun Kunta Kinten juuret löytyivät pienestä Juffuren kylästä. Seitsemännessä sukupolvessa tämän orjan jälkeläiseksi ilmoittautunut Haley nousi sukututkimuksellaan maailmanmaineeseen.

                                         ¤¤¤

Alahärmän Knuutilanraitin ja Perälänkylän historiallisen kuvateoksen tekijät vakuuttivat eri haastatteluissa kuin yhdestä suusta, että ihmiselle on hyväksi tietää, mistä tulee – jotta tietää minne menee. Ihmisen on hyvä olla jostakin kotoisin.

Pienestä Vähän-Pennon kylästä lähteneenä olen pörhistellyt lukemattomat kerrat niskavillojani, kun olen tavannut urbaaneissa ympäristöissä tyhmänpöyhkeitä nousukkaita, jotka arvottavat ihmisiä asuinpaikan mukaan.

Tämä luoti on liian monen maaseutukylien kasvatin herkässä itsetunnossa tiennyt paikkansa. Varmasti minunkin, mutta enää eivät typerät haukut haavaa tee.

Viimeisen 40-50 vuoden aikana maaseutukylien hieno imago on ’ryssitty’ maan rakoon poliitikkojen sanaisilla taistelutantereilla, missä palkansaajien ja maatalouselinkeinon väliset nokittelut ovat nostattaneet syvää kaunaa puolin ja toisin. Siinä ei haukkumanimillä ja pilkkakirveillä ole ollut äärtä, ei laitaa.

                                           ¤¤¤

Lahjomaton historia avaa ja palkitsee aikanaan maaseudun kylien kymmenien vuosien henkisen kesantopellon. Se näkyy tuhansina kylähistorioina, kronikoina, kyläkirjoina, joita nousee sakeana vastavoimana globalisoituvalle maailmalle.

Vastavoima on aivan terve. Helsingin Pohjoisrannassa suurimman osan elämästään viettänyt kulttuurin moniottelija Jörn Donner oivaltaa hienosti paikallisuuden merkityksen. Vaikka Eurooppa yhdentyy, ihminen tarvitsee aina puun, johon nojata ja pläntin maata jalkojensa alle.

                                           ¤¤¤

Kylät ovat kantaneet Suomea sen raskaimpien kohtalonvaiheiden yli auttaen nälkävuosien kurimuksessa, kasvattaen Suomen talonpoikaisen armeijan keskeisen selkärangan, ruokkien sotaa käyvän maan ja luovuttaen yhteiskunnan rakennemuutoksen pyörteissä suuren osan väestään kaupunkien pyörien pyörittäjäksi.

                                           ¤¤¤

Kirjailija, sukututkija Jalmari Finne osoitti jo 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä kirjoituksillaan suomalaisten maalaiskylien paikan historian virrassa.

Viljeltyyn seutuun jää meistä tavattoman paljon jäljelle. Elias Lönnrot istutti Laukon kartanon puistoon koivun, jonka aikanaan lahonneelta alkujuurelta nousee uusia versoja kymmenien ja satojen vuosien kuluttua samalla tavalla kuin Lönnrotin elämäntyöstä.

Kulje, lukijani, viljelyksilläsi ja katsele hedelmällistä maata, joka sinulle nyt antaa kättesi töiden siunauksena hedelmän, ja muista entisiä polvia, niin sinun mielesi tulee rauhalliseksi ja näet silloin elämän vahvoina, pitkinä urina etkä vain lyhyinä murusina, kirjoitti Finne.

                                              ¤¤¤

Jalmari Finnen elämäntyö on nousemassa uuteen kukoistukseensa. Siitä kertovat uuteen aikaan sijoitettu Tapani Baggen ja Mika Launiksen Kiljusen uusi herrasväki (Satukustannus Oy 2012).

Kangasalan suuri poika keksi Kiljusen herrasväen aikoinaan oivaksi rahasammoksi, jolla hän palkkasi puolentusinaa tutkijaa laatiessaan Suomen asutuksen yleisluetteloa – ponnistusta, joka kantaa hedelmää sukututkimuksessa tänäkin päivänä.

Kaupunkilaisena koko aikuisen elämänsä viettänyt Finne ymmärsi syvältä ja sydämellä suomalaisten maaseutukylien sukupolvien kultaisen ketjun.

Erityisen kauniisti Finne puhui suomalaisesta emännästä.

Suomalainen emäntä on tämän kansakunnan pitänyt koossa, pitänyt suvut yhdessä, säilyttänyt talot sukupolvesta toiseen.

                                            ¤¤¤

Aikojen unohdus peittää sekä miehet että naiset. Mutta kun unohduksen verhoa poistetaan, niin emännän arvo nousee Finnen mukaan suuremmaksi kuin nykyaika käsittääkään.

Miehet eivät ole tämän kansan historian kankaassa muuta kuin kuteita; eivät muuta kuin kuteita. Vahvan ja lujan loimen luovat naiset.