Katumus lähdön hetkellä
Kun maailma näyttäytyy ympärillä jonkin verran
häilyväisenä; suomalaisen ylioppilaslehden päätoimitus kakkaa housuihinsa
Turun-bussissa ja japanilaiset tytöt vääntelevät raudoilla hampaitaan vinoon
frankensteinilaisessa vampyyrihengessä, kannattaa uhrata ajatus elämän syville
pohjavirtauksille.
¤¤¤
Matkasauvan
elämän keskeisiin kysymyksiin tarjoaa australialainen saattohoitaja Bronnie
Ware. Hän on vuosikymmenten kokemustensa pohjalta kirjannut viisi asiaa, joita
ihmiset eniten katuivat valmistautuessaan kohtaamaan elämän lopullisen
sydämenlyönnin, kuoleman.
Ware kirjoitti kokemuksistaan kirjan ¨The Top Five
Regrets of The Dying.¨ Hoitajan keskeinen havainto on se,
että useimpien ihmisten ajatusmaailma kirkastuu ja seestyy ihmeellisesti lähdön
hetkellä.
Samat
aihepiirit ja teemat nousivat esiin, vaikka kuolemaa tehneiden potilaiden
elämäntaival muilta puitteiltaan poikkesi toisistaan.
Bronnie
Waren havainnot ovat ymmärtääkseni yleismaailmallisia; pienin variaatioin ne
läpäisevät koko ihmiskunnan inhimillisen kokemusmaailman.
¤¤¤
Ensimmäinen
havainto: Toivon, että minulla olisi ollut
rohkeutta elää elämä omana itsenäni; enkä muiden minulta odottamaa elämää.
Suurin
katumus kuoleman lähestyessä oli epärehellisyys omaa itseä kohtaan. Miten moni
haave jäi toteuttamatta sen vuoksi, että unohdin itseni miellyttäessäni muita,
kerätessäni mammonaa ja kerjätessäni arvostusta.
Oravanpyörässä
kannattaisi uhrata pari rehellistä ajatusta omalle itselle jo paljon ennen
kellon soittoa viimeiselle kierrokselle. Miksi me suomalaiset erkaannumme
siitä, mistä juuremme nousevat – metsästä?
Japanilaiset
ovat ottaneet käyttöön metsälääketieteen ja ohjaavat jo stressaantunutta
urbaaniväestöään ¨metsäkylpyyn¨, josta voidaan nauttia erikseen sertifioiduissa
terveysmetsissä.
Elämä
ajassa kiitää ohitsemme valonsäteen lailla häilähtäen. Ihmisen historia
rakennetussa ympäristössä on vasta noin 10 000 vuoden ikäinen. Jos ihmisen
miljoonien vuosien taivallus piirretään kellotaulun 24 tunnin ympyrään,
rakennetun ympäristön osuus jää vain sekunnin murto-osaan viimeisimmästä
tunnistamme.
Älkää
siksi kyselkö, miksi evoluutio ei ole päässyt lopullisesti niskan päälle
metsästä ja luonnosta – voiman ja rauhan tyyssijasta. Yritystä kyllä on ja
ihminen on kekseliäs mestari niin hyvässä kuin pahassa.
¤¤¤
Toinen
havainto: Olen tehnyt aivan liian paljon
töitä. Erityisesti miehet ovat sanoneet nämä sanat hoitajilleen
kuolinvuoteeltaan. Miehet huomaavat, että lapset ja aviopuolisot jäivät rahan
perässä juostessa mopen osille.
Norjalainen
sosiaaliantropologian professori Thomas Hylland Eriksen sanoo, ettei
ihmiskunnan tuhoisin ongelma ole ilmastonmuutos, loputtomalta tuntuva
velkakriisi eikä edes synkkiä pilviä taivaalle nostattava ihmisten
syrjäytyminen.
Ihmiskunnan
tuhoisin ongelma on hitaan ajan puute. Tiedon määrä kasvaa mielettömyyksiin,
mutta ihmisen käytettävissä oleva aika on pysynyt samana.
Levottomassa
kulttuurissamme aika lähestyy nollaa. Ihmisen kypsymistä ja pitkää ikää ei
ymmärretä alkuunkaan. Uutta aloitetaan vimmaisesti eikä vanhasta opita
pätkääkään.
¤¤¤
Kolmas
havainto: Kadun sitä, ettei minulla ollut
rohkeutta ilmaista tunteitani.
Tämä
viittaa vahvasti edelliseen kohtaan, jossa alituinen kiire ja elämän
valjastaminen totaaliseen työntekoon tukahduttavat ihmisen yhteyden syvimpiin
tunnekerroksiin ja mahdollisuuden henkiseen kasvuun; pohjattomaan rakkauteen.
Eletään
keskinkertaisesti. Ja saadaan parhaassa tapauksessa vain ohut aavistus ihmisen
sisäisestä ja henkisestä kehityksestä omaksi itsekseen.
¤¤¤
Neljäs
havainto: Miksi en pitänyt yhteyttä ystäviini?
Saattohoitajat näkevät päivittäin, miten kuolemaisillaan olevat potilaat
kaipaavat viimeisillä hengen rippeillään ystäviään.
Katumuksen
määrän voi ymmärtää, jos ymmärtää, että ystävyys alkaa ja kehittyy kuin
ihmisten välinen orgaani. Se vaatii jatkuvaa huolenpitoa, yhteyttä. Muuten
ystävyys kuihtuu ja häviää maailman meluun.
¤¤¤
Viiden
havainto: Toivon, että olisin sallinut
itselleni olla onnellisempi.
Saattohoitaja
Bronnie Waren mukaan tämä onnellisuusvaje oli yllättävän yleistä. Vasta
kuolinvuoteella ihminen havahtuu, että onnellisuus on valinta. Luutuneet
asenteet, ikivanhat rutiinit ovat rakentaneet muurin, joka estää valonsäteiden
pääsyn.
Elämme
outoa aikaa. On terveellistä katsoa joskus rehellisin sydämin peiliin.
