Taivalkosken Jokijärvellä 11.11.1919 metsätyömies
ja torppari Lauri Herman Päätalon ja palkollisen Priitta-Stiina ’Riitu’
Neulikon toiseksi vanhimpana lapsena syntynyt Kaarlo ’Kalle’ Alvar Päätalo on
vaatimattoman monumenttinsa Tampellan liepeille Aleksandra Siltasen puistoon
Juicen istuttaman omenapuun katveeseen Tampereelle ansainnut, jos kukaan.
¤¤¤
Kalle
Päätalon yli 3,5 miljoonaa myytyä teosta vaeltavat vielä monta vuodenkiertoa,
ja sukupolvelta toiselle perheiden kirjahyllyissä; ne kertovat tarinaa
pihkasta, hiestä ja elämän kiertokoulusta, ¨jolloin toisinaan nauru karkaa,
joskus veet tullee silmiin…¨, niin kuin Kalle rapiat kolmekymmentä vuotta
sitten Kirvestiellä kahvipöydässä kuvaili.
Kalle
eli väkevästi metsien miehen elämäänsä ja siirsi tuntemuksensa sellaisenaan
paperille; eikä se ollut helppoa. Jos joku olisi seurannut kirjoitusprosessia
salakameralla, sitä filmiä ei Kalle olisi itsekään mielellään katsellut.
¤¤¤
Sain
kuva-arkistooni syksyllä 1981 muutaman hienon otoksen Kalle Päätalosta
rintamamiestalonsa puutarhassa. Omenat kypsyivät punaposkisiksi tarjota myös
vieraalle. Vitivalkoinen kävelykumppani, samojedi Joona haukahteli sivusta omat
kommenttinsa.
Täällä
Kirvestien puutarhassa omena kourassa kirjailija avasi elämän ja kuoleman
rajapinnoilla eletyt, syvyyttä kirjoittamiseen entisestään tuoneet hetket
sydänkohtausten kourissa.
¤¤¤
Nuorena
poikasena pokasahaan tarttunut Kalle oli fyysisesti vahva kuin karhu – niin
kauan kuin oli. ¨Olin kuin gorilla. Senhän näkee ruumiinrakenteestanikin:
lyhyet jalat, valtava selkä ja hartiat. Monta kertaa voimani tunnossa
ajattelin, että olisipa maassa rivat, niin nostaisin…¨.
Sitten
veritulppa meni sydämeni läpi ensimmäisen kerran 1959 ja sen jälkeen
sydänkohtaus tavoitti raavaan miehen ainakin 29 kertaa. Se muuttaa ihmisen,
niin muutti Kallenkin.
¨Niin
raa’alta kuin tuntuukin sanoa, minä en olisi kirjailija ilman näitä kokemuksia.
Sydänkohtaus ei enää pelota enkä pelkää kuolemaa, vaikka toivonkin saavani
vielä elinvuosia. Ihminen huomaa, ettei olekaan maailman napa ja toisaalta tätä
tietä kuljettuaan on pakko nöyrtyä.¨
Kovan
kirjoittamisurakan jälkeen seurasi koiran kanssa usein vajaan kymmenen
kilometrin kävelylenkki iltapimeällä Hervannan metsissä.
¤¤¤
Tällaisella
iltalenkillä sydänkohtaus tavoitti Kallen aivan yllättäen. Pimeässä yössä satoi
vettä. Vieressä peilautui Suolijärven tumma, tyyni pinta ja kaupungin humina
kuului toiselta puolelta selvästi.
Joona-koira
istui vieressä ja nuolaisi hiljalleen sinertyvän isäntänsä kasvoja.
¨Silloin
tuntui että tästä en enää selviä. Maalliset ajatukset tulivat myös selkeästi
mieleeni. Vastakohdat olivat rajut, lähellä metsälampi ja silti vain kolmen,
neljän kilometrin päässä kohiseva kaupunki. Olin keskellä elämää aivan
yksinäni.¨
¤¤¤
Ei
ollut Päätalon Riitun pojan aika vielä lähteä; mutta pokasaha vaihtui
kirjoituskoneeseen. Lopullisesti. Jälkeä jäi. Kenties maailman pisin
omaelämäkerta, yhteensä lähes 17 000 sivua. Samalla kirjoituskoneella
taottiin Suomen sodanjälkeinen, kirveellä veistetyn jälleenrakennuksen, työn ja
työntekijän kunnian ja ammattiylpeyden pysyvä ikoni.
Helsingin
Sanomien Esa Lilja kirjoitti jokin aika sitten Päätalo-harrastuksestaan.
Kolmikymppiselle toimittajalle oli naureskeltu päin naamaa: ¨Kalle Päätalo?
Eikös se oli vähän niin kuin vitsi?¨.
Huulenheitto
ei Päätaloa arvostavia hetkauta – kukaties vielä yhtenä kauniina päivänä näitä
menneitä elämän arvoja opetellaan nenä kirjassa kiinni.
¤¤¤
Lilja
tiivistää Kalle Päätalon suuruuden neljään teesiin.
Ensimmäiseksi:
tietokirjoista voi lukea, mitä itsenäisen Suomen historiassa tapahtui, mutta
Päätalo kuvaa miltä kaikki tuntui. Miten käytiin koulua, tultiin hulluiksi tai
tultiin uskoon, miltä tuntui pula-aika, sota-aika, kuppaus, lapamato ja
olympialaiset.¨
Toiseksi:
Päätalo saa nykypäivän turvallisuuden ja vaurauden näyttämään onnekkaalta,
lyhyeltä ja jotenkin hauraalta historian vaiheelta.
Kolmanneksi:
heikoimmista kannattaa huolehtia. Päätalon perhe tapettiin 1930-luvulla melkein
nälkään, mutta aina jostakin riitti pilkahdus hyvää.
Neljäs
opetus on vaikea monen uskoa, mutta totta kuin pläkki. Ihmisen syvimmät tunteet
nyt ja sata vuotta sitten ovat samat: alemmuuden tai ulkopuolisuuden tunne,
pelot, katkeruus, kostonhimo tai ylpeys. Tai rakkaus, luottamus, ystävyys ja
kunnioitus.
Päätalo
näkee ihmiseen; terapoi lukijaansa kuin kärsivällinen ystävä.
¤¤¤
Kalle
Päätalo arvosti koko elämänsä äitiään, lapsena huutolaiseksi eli luukoiraksi
kaupattua Priitta-Stiinaa, jonka kovaa, mutta rehellisenmakuista elämää hän
kuvaa romaanissaan Viimeinen savotta.
Riitu
oli topakka ja suorapuheinen nainen, joka ilmaisi asiat täsmälleen niin kuin ne
silmien verkkokalvolle piirtyivät. Omena ei kauaksi puusta pudonnut, kun Kalle
maailmaan syntyi.
Tampereelle
muuttanut mestari esitteli ädilleen kaupunkia. Riitu jäi Hämeensillalle töllistelemään
Wäinö Aaltosen graniittiin veistämiä miehiä ja tokaisi niska kenossa:
¨Näkkyykö
noilla patsailla mulkut?!¨
