Lennolla Helsingistä Amsterdamin kautta Zürichiin
oli hauska avata pädiin lataamastani yli sadan niteen kirjastosta Juhani Ahon
matkakirja (Minkä mitäkin Tyrolista, WSOY Porvoo 1921)
ja nauttia vajaan sadan vuoden takaisesta tunnelmasta.
¤¤¤
¨Sveitsi
on yksi semmoinen Luojan lempimaa. Se on kuin näyte siitä, miten tässä
maailmassa voi ihmisen elon ja elämän järjestää kaikkien heidän toiveidensa ja
mielihalujensa mukaisesti.
Se
on kuin niitä varten, jotka tahtovat yht’aikaa elää etelässä ja pohjolassa,
erämaassa ja kulttuurin keskellä. Sillä joka tahtoo ja voi oleilla ja elellä
joko lyhyemmän tai pidemmän aikaa mahdollisimman vaihtelevata ja monipuolista
elämää, mitä tämä matoinen maailma yleensä voi tarjota, hän valitkoon – ja hän
tavallisesti valitseekin – Sveitsin olinpaikakseen.¨
¤¤¤
Ei
ole Sveitsin lumo haihtunut Juhani Ahon voiman päivistä mihinkään. Jos joku
herättäisi viideltä kesken makoisten unien ja vaatisi valitsemaan jonkin maan,
jos Suomesta pitäisi pois muuttaa, Sveitsi tulisi kakkosena.
Gozon
saarta Maltalla ei minun elämässäni mikään voita; kulttuurishenkiset juureni
ovat jo syvällä ammoisen tulivuoren pohjasedimentissä.
¤¤¤
Sveitsin
valaliiton suurin, reilun 1,2 miljoonan asukkaan kaupunkiseutu Zürich osoittaa
jo muutamassa päivässä, että elelemme kahdelta maailmansodalta onnellisesti
pelastuneessa, sivistyneessä, kulturellissa eurooppalaisessa lintukodossa.
¤¤¤
Pääsimme
katsomaan Zürichia ’keittiön kautta’, koska lähipiirimme perhe muutti kesällä
näihin maisemiin.
Saatoimme
alle kymmenvuotiaat lapset Wallisellen esikaupungin kouluun aamulla. Täällä lapset
tervehtivät tullessaan opettajia kädestä ja katsovat silmiin. Suomalaiset
koululaiset olivat oppineet myös vanhan eurooppalaisen sivistysmaan
puhuttelutavoille. Opettaja ei ollut moi, hei -kaveri; vaan Frau (rouva)
Scheg.
Täällä
tajuaa valtavan kultturieron; sen mihin suohon suomalaiset ovat räkäisen
vapaalla kasvatuksella ja rakkaudettomuudella itsensä ja jälkeläisensä ajaneet.
¤¤¤
Aamukahvilla
löysin parvekkeelta heti paikan, missä edesmennyt lyhdynkantaja, arkkitehti
Reima Pietilä olisi puhunut genius locista, paikan hengestä.
Olisin
halunnut istua siinä paikassa hiljaa kuin hiiri, tuntikausia. Hengittäen
rauhallisesti sitä elämää, joka historian kautta lävitseni virtaa. Kirkonkello
kumahteli laaksossa, jonka yllä pohjolan kesäpääskyset pyydystivät hyönteisiä
matkaevääksi Afrikkaan.
Ymmärrän
edesmennyttä Mika Waltaria, joka heikkoina hetkinään kuvitteli olleensa joskus
etruski: jopa hulluuden partaalle saakka. Tämä henki valtasi mestarin silloin,
kun hän näki silmiensä edessä ikivanhan, kenties tuhatvuotisen muurin tai sai
Roomassa käteensä etruskien aikaisen maksuvälineen.
¤¤¤
En
voinut olla vilkaisematta Ahon lastunveistoa tällä siunatulla hetkellä:
¨Kirkoista
soivat kellot. Rantakatua kiitää sähköraitiovaunu keveästi keikkuen ja
torveansa toitahuttaen. Pyöräilijän kello kilahtaa. Tuolla kaukana puhaltaa
rantalaivan pilli ja valkoinen vaahto kuohuu röyhelöksi siipien alla laivan
kyljessä.
Sulkeudu
silmä, kätke kalvoosi mitä olet nähnyt, viedäksesi mukanasi muiston rauhan ja
ihanuuden rannasta, jossa huolettomat, joutilaat ihmiset ilojaan hoitavat tai
huoliaan hautovat – muiston, jonka voit loihtia esiin, kun synkillä saloilla ja
raukoilla rannoilla ja mustien mutaisten vesien partaalla mielesi maan tasalle
painuu.¨
¤¤¤
Kyllähän
tästä rahamaailman keskuksesta varmasti löytyy epäkohtiakin, mutta tuntui
kummalliselta kävellä lauantaina illansuussa Zürichin pääkadun lävitse: ei
vähäisintäkään häiriöitä, hoippumista eikä hoilaamista.
Kallista
eläminen on. Mutta elämä on.
Sveitsiläiset
elävät ja vaalivat humaania, sukupolvien ketjussa Alppien laaksoissa
arvokkaasti jalostunutta kultturiperintöään kuin Zenithin kelloseppä aarrettaan.
Suomalaiset
ovat sankarikansaa, mutta olemmeko me sankareidemme arvoisia. Enää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti