tiistai 16. huhtikuuta 2013

Sveitsi - Luojan lempimaa



Lennolla Helsingistä Amsterdamin kautta Zürichiin oli hauska avata pädiin lataamastani yli sadan niteen kirjastosta Juhani Ahon matkakirja (Minkä mitäkin Tyrolista, WSOY Porvoo 1921) ja nauttia vajaan sadan vuoden takaisesta tunnelmasta.
                                        ¤¤¤
¨Sveitsi on yksi semmoinen Luojan lempimaa. Se on kuin näyte siitä, miten tässä maailmassa voi ihmisen elon ja elämän järjestää kaikkien heidän toiveidensa ja mielihalujensa mukaisesti.
Se on kuin niitä varten, jotka tahtovat yht’aikaa elää etelässä ja pohjolassa, erämaassa ja kulttuurin keskellä. Sillä joka tahtoo ja voi oleilla ja elellä joko lyhyemmän tai pidemmän aikaa mahdollisimman vaihtelevata ja monipuolista elämää, mitä tämä matoinen maailma yleensä voi tarjota, hän valitkoon – ja hän tavallisesti valitseekin – Sveitsin olinpaikakseen.¨

                                      ¤¤¤

Ei ole Sveitsin lumo haihtunut Juhani Ahon voiman päivistä mihinkään. Jos joku herättäisi viideltä kesken makoisten unien ja vaatisi valitsemaan jonkin maan, jos Suomesta pitäisi pois muuttaa, Sveitsi tulisi kakkosena.
Gozon saarta Maltalla ei minun elämässäni mikään voita; kulttuurishenkiset juureni ovat jo syvällä ammoisen tulivuoren pohjasedimentissä.

                                       ¤¤¤
Sveitsin valaliiton suurin, reilun 1,2 miljoonan asukkaan kaupunkiseutu Zürich osoittaa jo muutamassa päivässä, että elelemme kahdelta maailmansodalta onnellisesti pelastuneessa, sivistyneessä, kulturellissa eurooppalaisessa lintukodossa.

                                        ¤¤¤
Pääsimme katsomaan Zürichia ’keittiön kautta’, koska lähipiirimme perhe muutti kesällä näihin maisemiin.
Saatoimme alle kymmenvuotiaat lapset Wallisellen esikaupungin kouluun aamulla. Täällä lapset tervehtivät tullessaan opettajia kädestä ja katsovat silmiin. Suomalaiset koululaiset olivat oppineet myös vanhan eurooppalaisen sivistysmaan puhuttelutavoille. Opettaja ei ollut moi, hei -kaveri; vaan Frau (rouva) Scheg.
Täällä tajuaa valtavan kultturieron; sen mihin suohon suomalaiset ovat räkäisen vapaalla kasvatuksella ja rakkaudettomuudella itsensä ja jälkeläisensä ajaneet.

                                       ¤¤¤

Aamukahvilla löysin parvekkeelta heti paikan, missä edesmennyt lyhdynkantaja, arkkitehti Reima Pietilä olisi puhunut genius locista, paikan hengestä.
Olisin halunnut istua siinä paikassa hiljaa kuin hiiri, tuntikausia. Hengittäen rauhallisesti sitä elämää, joka historian kautta lävitseni virtaa. Kirkonkello kumahteli laaksossa, jonka yllä pohjolan kesäpääskyset pyydystivät hyönteisiä matkaevääksi Afrikkaan.
Ymmärrän edesmennyttä Mika Waltaria, joka heikkoina hetkinään kuvitteli olleensa joskus etruski: jopa hulluuden partaalle saakka. Tämä henki valtasi mestarin silloin, kun hän näki silmiensä edessä ikivanhan, kenties tuhatvuotisen muurin tai sai Roomassa käteensä etruskien aikaisen maksuvälineen.

                                        ¤¤¤

En voinut olla vilkaisematta Ahon lastunveistoa tällä siunatulla hetkellä:
¨Kirkoista soivat kellot. Rantakatua kiitää sähköraitiovaunu keveästi keikkuen ja torveansa toitahuttaen. Pyöräilijän kello kilahtaa. Tuolla kaukana puhaltaa rantalaivan pilli ja valkoinen vaahto kuohuu röyhelöksi siipien alla laivan kyljessä.
Sulkeudu silmä, kätke kalvoosi mitä olet nähnyt, viedäksesi mukanasi muiston rauhan ja ihanuuden rannasta, jossa huolettomat, joutilaat ihmiset ilojaan hoitavat tai huoliaan hautovat – muiston, jonka voit loihtia esiin, kun synkillä saloilla ja raukoilla rannoilla ja mustien mutaisten vesien partaalla mielesi maan tasalle painuu.¨

                                       ¤¤¤

Kyllähän tästä rahamaailman keskuksesta varmasti löytyy epäkohtiakin, mutta tuntui kummalliselta kävellä lauantaina illansuussa Zürichin pääkadun lävitse: ei vähäisintäkään häiriöitä, hoippumista eikä hoilaamista.
Kallista eläminen on. Mutta elämä on.
Sveitsiläiset elävät ja vaalivat humaania, sukupolvien ketjussa Alppien laaksoissa arvokkaasti jalostunutta kultturiperintöään kuin Zenithin kelloseppä aarrettaan.
Suomalaiset ovat sankarikansaa, mutta olemmeko me sankareidemme arvoisia. Enää.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti