perjantai 15. maaliskuuta 2013

Putinin Mainila ja kenraali Sutelan perintö


                          Kenraali Lauri Sutelan perintö



Viime sotien päättymisestä tulee kohta seitsemänkymmentä vuotta. Maailmasta ei ole tullut rauhan tyyssijaa – lintukotoa. ¨Valitettavasti¨, sanoisi rauhan nobelisti, presidentti Martti Ahtisaari.
Jos aivan rehellinen olen, en usko tätä lintukotoa koskaan tulevankaan; ihminen on liian raadollinen olento tähän saavutukseen.
Suomen itsenäisyyden puolustamisesta asein on kirjoitettu komea historia, joka tekee tasapuolisesti kunniaa niin lotille, matalan torpan pojille kuin kultalusikka suussa syntyneille sankareilleen.

                                             ¤¤¤
Pohjoinen kotimaamme on joutunut myös sotien jälkeen liipasimelle, josta meidät on pelastanut muutaman vastuunkantajan kylmähermoinen, älykäs poliittinen shakkipeli ja aivan varmasti – satumaisen hyvä onni. Silti pitää muistaa, että mennyt ei ole tae tulevasta tuurista.
Tutustuin 1975 Helsingissä hotelli Tornin kabinetissa toimittajan hommissa kahteen huippuarvosanoin sotakorkeakoulun läpäisseeseen majuriin, Gustav Hägglundiin ja Hannu Särkiöön.
Majurit olivat julkaisseet kirjan Fennoskandian sotilaspoliittisesta tilanteesta nimellä Mitä tapahtuu jos…
Tähän saakka olin ylempien upseerien seurassa ollut kuin rautakangen niellyt, mutta nämä nuoret upseerit avasivat ymmärrykseni. Sukupolvi on vaihtunut, rintamajermujen äkseeraamisen tilalle ovat nousemassa älykkäät herrasmiehet.

                                               ¤¤¤

Tavatessani Kekkosen luottokomentajan, kenraali Lauri Johannes Sutelan samoihin aikoihin puolustusministeri Erkki ’Pirre’ Huurtamon lehdistölle järjestämissä ’turpakäräjissä’ pääesikunnan paviljongilla Kaartintorin laidassa, huomasin Sutelassa samaa rauhallisuutta, sympaattisuutta ja viiltävää älykkyyttä.
Tehdessäni pari vuosikymmentä myöhemmin kirjaa puolustusvoimain komentajaksi nousseesta Gustav Hägglundista, päätimme WSOY:n legendaarisen kustannuspäällikön Simo Mäenpään kanssa nimetä kirjan alaotsikoksi: Onnekas kenraali.
Gustav ’Köpi’ Hägglund virnisti kerran komentajan työhuoneessa: ¨Jo Napolen sanoi, ettei sellaisella kenraalilla mitään tee, jota seuraa huono onni.¨
Hägglundin onni, älykkyys ja rohkeus veivät korkealle, Euroopan unionin sotilaskomentajaksi saakka. Siviilipuolella Köpi kompastui lillukanvarsiin Wincapita-lotossa. Arvelen, että hänelle tätä pajunköyttä syötti oululainen kaveri maineikkaasta Huti ja Kuti-metsästysseurasta. Tässä tuli selvä huti.

                                             ¤¤¤

Puolustusvoimain komentajan isoon ja korkeaan työhuoneeseen, jossa ylimmän kenraalin selän taakse on asetettu salkoon iso sinivalkoinen valtiolippu, Hägglund toi 1990-luvulla pian Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen voitonriemuisesti virnistäen Kuolan nimimaalta ampumansa komean karhun mustanpuhuvan taljan: ¨Tässä makaa nyt se Venäjän karhu¨.
Peijaisiin oli varmasti aihetta yhdellä ja toisella niihin aikoihin. Suomihan oli selvinnyt kylmän sodan kurimuksesta ja suuren itäisen naapurimaan kuoleman suudelmista kuin ihmeen kaupalla.

                                            ¤¤¤

Hyvä oli poikien porskuttaa Lauri Johannes Sutelan jalanjäljillä. Piinkova isänmaan mies Lauri Sutela harrasti myös osuvaa huumoria. Koiviston adjutanttina pitkään palvellut kenraaliluutnantti Veikko Vesterinen kertoi kahden miehen lounaalla Turussa, että Sutelan seuraajaa valittaessa väännettiin lujasti kättä Aimo Pajusen ja Jaakko Valtasen puolesta.
Kun Valtanen nimitettiin komentajaksi, Pajusen kannattajat urputtivat vielä seinän takana. Sutela lopetti puheet yhteen tokaisuun: ¨Onhan se Valtanen sentään sotilaan näköinen mies.¨
Oli Valtanen varmasti mies paikallaan; ainakin pirun rohkea. Katselin omin silmin komentajan Raaseporin huvilalla, miten parimetrinen korsto kävi tarkistamassa saunan piippunsa pellityksen ja käveli tikapuut ylhäältä alas saakka etuperin selkä suorana.

                                            ¤¤¤

Suomen itsenäisyyttä ja puolustusvoimien suvereniteettia koeteltiin moneen otteeseen 1960-, 1970-luvuilla - aina 1980-luvun alkuvaiheisiin saakka, jolloin Neuvostoliiton suurlähettiläs V.S.Stepanov, tuo KGB:n niljakas kätyri, yritti kävellä heikentyneen Kekkosen ylitse ja vääntää Suomen puolustusvoimat yhteisiin sotaharjoituksiin.
Kultarannan saunassa oli varmasti tiheä tunnelma, kun Neuvostoliiton puolustusministeri, marsalkka Dmitri Ustinov aseenkantajanaan tuo Otto-Ville Kuusisen hengenheimolainen, yrittivät kääntää Kekkosen pään.
Hyvin informoidut tahot tiesivät kertoa, että Stepanov oli saada slaagin, kun saunan eteiseen ilmaantui tuttu mies – kenraali Lauri Sutela.

                                          ¤¤¤

Monet tietävät, että Sutela kutsuttiin pian tapauksen jälkeen Moskovaan vierailulle. Se olikin kylmää kyytiä, kun ensin Suomen puolustusvoimain komentajaa yritettiin vikitellä upean venakon hameen alle; tämän yrityksen epäonnistuttua suomalaiskenraali erotettiin muusta seurueesta ja vietiin Moskovan ulkopuolelle kosteaan, kylmänkolkkoon huoneeseen ja tarjottiin makuupaikaksi rautasänky ankeine lakanoineen. Svasiba, olkaa hyvä. Sellaista sivistystä 1980-luvulla.

                                         ¤¤¤

Lauri Johannes Sutela ei ollut arkalasta kotoisin. Hän purki jatkosodan aikana pioneeriluutnanttina yhden, jos toisenkin miinavirityksen ja kaiken huipuksi keksi soitattaa päivätolkulla Eldankajärven jäätä radiomiinojen torjumiseksi Viipurissa. Moskovan Tiltun kovaäänisistä päästelemille antautumiskehoituksille naurettiin räkäisesti.
Pääesikunnan tiedustelupäällikkönä eversti Sutela oli ratkaisijan paikalla, kun silloinen komentaja Yrjö Keinonen piiloutui tunturiin Neuvostoliiton hyökättyä Tshekkoslovakiaan. Sutela ja muutama muu luottoupseeri valmistautuivat kuumimmassa vaiheessa lukitsemaan Keinosen pääesikunnan yhteen huoneeseen. Vehkeilyyn ei ollut silloin varaa; jos yleensä koskaan.
Outoja tapahtui. Tunnen everstiluutnantti evp. Heikki Tiilikaisen, joka joutui 1968 Kirkonmaan linnakkeella ottamaan vastaan yli 30 venäläistä sota-alusta, jotka ajoivat suoralla sihdillä kohti Suomen rannikkoa.
Rannikkotykistö odotti kovat piipussa tulikomentoa. Tiilikainen komensi miehen lipputangon juurelle kielekkeisen sotalipun kanssa asentoon; levysoittimeen asetettiin valmiiksi Porilaisten marssi ja kovaääniset viritettiin.
Aivan H-hetkellä Suomen aluevesirajan tuntumassa naapurin sota-alukset pysähtyivät. Se oli hilkulla.

                                            ¤¤¤

Sutelan seuraajat Valtanen, Klenberg, Hägglund, Kaskeala ja Puheloinen ovat saaneet paljon rauhallisemman leiviskän hoitaakseen.
Mutta lintukoto on kaukana. Onneksi puolustusvoimain ylipäällikkö, presidentti Sauli Niinistö otti aika nopeasti ylimääräiset luulot pois venäläiskomentaja Makarovilta, joka maalaili Naton piruja suomalaisten seinille. Monoa tuli melko pian myös itse Putinilta.
Sitten tuli tämä omituinen dosentti, jonka arvonimeksi sopisi haudasta nousseen Otto-Willen desantti; ties minkä puun takaa värvätty mies, jolla on otsaa lietsoa venäläismediassa suomalaisvihaa hihasta ravistetuilla väitteillään.
Ajan vaihtelevassa virrassa itsenäinen Suomi on onnekseen saanut selväjärkisiä, viiltävän analyyttisiä ja kylmähermoisia komentajia, jotka ovat osanneet erottaa metsän puilta.
Komentajat komentavat, mutta itsenäisen Suomen suurimmat sankarit ovat tavalliset ihmiset, jotka tätä maata ovat rakentaneet ja rakastaneet; ja yhä rakastavat.

JORMA MARTTALA

tietokirjailija




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti