Suomen vanhin ¨dzauna¨

Ylöjärven muinaisen emäpitäjän Suur-Pirkkalan historiasta on kaivettu aivan konkreettisesti esiin Suomen vanhin kiukaallisen rakennuksen jäänne – saunan esiaste - missä tuhat vuotta sitten viikinkiajalla heitettiin mehevät juhannuslöylyt.

                                              ¤¤¤

Lontoossa ja Floridan Miamissa tehdyissä radiohiiliajoituksissa Pirkkalan Tursiannotkossa maatuneesta lautalattiasta löytynyt aines on peräisin vuosilta 1020-1170. Toinen ajoitus tehtiin toisen, vanhemman rakennuksen seinistä, jolloin päästiin vuosilukujen 780-970 väliseen aikaan.

                                            ¤¤¤

Kielitieteilijät ja alan harrastajat ovat täpinöissään uusista tiedoista, joiden mukaan vanhimmassa yli 1000 vuotta vanhassa kuusimetrisessä rakennuksessa oli ollut lämpöä hohkaava kivikasa yhdessä nurkassa.

Toisen teorian mukaan kyseisessä rakennuksessa oli kaksi huonetta. Vanhimman kiukaallisen huoneen yhteyteen rakennettiin myöhemmin eteishuone, jossa oli lautalattia.

                                           ¤¤¤

Suomalaisen sielu tarttuu kuin imupaperi saunan pitkään ja jäntevään historialliseen kaareen, joka alkupää ulottuu liikkuvan metsästys- ja kalastuskulttuurin sekä vakinaisemman elämän mahdollistaneen maanviljelyskulttuurin saumakohtaan saakka.

Pesua ihmiset ovat kaivanneet aikojen alusta, mutta vasta aloilleen asettuminen ja alkeellinen maanviljely toivat kiinteät peseytymispaikat näille perille yli tuhat vuotta sitten.

Saunahistoriaan uppoutuneet, kuten Aulis Ojajärvi (Sauna-seura ry 1964), pitävät saunakylpyä monen muun kansantavan mukaan kulttuurilainana, jonka esi-isämme ovat omaksuneet korkeammalla kehitysasteella olleilta naapureiltaan jo ennen Suomeen siirtymistä.

                                          ¤¤¤

Ennen saunarakennusta kivikasa ladottiin maakuoppaan, mistä  saatiin hikilöylyt, kunhan puuta pesään piisasi. Votjakkien kerrotaan käyneen saunassa enemmän löylyjen kuin peseytymisen vuoksi.

Ainakin yksi suomalaisten vaellusreitti näihin maisemiin on kulkenut etelän suunnalta, sillä sauna-sanan vastine tunnetaan samassa merkityksessä myös vatjan, viron ja liivin kielessä.

                                         ¤¤¤

Varhaisin saunan esiastetta kuvaillut tutkimusmatkailija oli arabialainen Ibn Dasta, jonka tiedetään kuvanneen ’erästä slaavilaista heimoa’, jonka U.T.Sirelius on perustellusti tulkinnut tarkoittavan suomensukuisia mordvalaisia.

Dastan kertomuksen mukaan tämän heimon maassa on talvisin niin kylmä, että asuntona käytetään suippokattoista, kellarimaista maa-asuntoa.

¨Sellaisiin kellareihin muuttavat kokonaiset perheet, ja he ottavat jonkin verran polttopuita ja kiviä mukaansa ja kuumentavat kivet tulessa, kunnes ne käyvät punaisiksi. Kun kivet ovat mahdollisimman kuumat, he valavat vettä niille, mistä syntyy vesihöyryä, joka siinä määrin lämmittää huoneen, että ihmiset riisuvat vaatteensa. Sellaisessa asunnossa he elävät kevääseen asti.¨

Tutkijat arvioivat, että itämerensuomalaiset ja siis myös suomalaiset ovat saaneet saunakylpynsä slaavilaisesta maailmasta.

                                            ¤¤¤

Pirkkalan kunnan rahoittamat arkeologiset tutkimukset Tursiannotkossa, joka on pakanallisen ajan nimijäänne, päättyvät syksyllä. Tutkijoiden sauna kuumenee samalla taatusti muutaman asteen.

Suomen vanhimman kiukaallisen rakennuksen yhteydessä heitetyistä arvioista mielenkiintoisimmat näkymät tarjoaa vertaus kuurilaisten asumuksiin.

Sarvipäisillä viikingeilläkin oli pirunsa, jota pelkäsivät – paremmin aseistautuneet kuurilaiset, joilla oli hyvät välit sisämaan asukkaisiin Itämeren rannoilla.

Viikinki nimitys tarkoittaa ’lahdessa olijaa’, mitä se tarkoitti kirjaimellisesti, sillä sisämaahan nämä valloittajat eivät mielellään menneet.

                                                 ¤¤¤

Pirkkalankylän rautakauden asukkaat saattoivatkin olla kuurilaisia, jotka rakensivat tapojensa mukaan suurikokoisen, korkean ja kiukaalla varustetun savupirtin.

Logistista älliä Suomenlahden toiselta rannalta vaeltaneilta ei puuttunut: samaan rakennelmaan kehitettiin asunnon ohella vaatteiden ja kalanpyydysten sekä saaliin kuivaamispaikka. Tietysti myös savustus onnistui ikään kuin kaupan päälle.

Kuurilaiset olivat balttikieltä puhuvia seeliläisten ja liiviläisten jälkeläisiä, joiden balttikielestä suomikin on ammentanut osansa.

                                                  ¤¤¤

Kuurilaisten ’dzauna’ tarkoittaa kuivaamista. Eränkävijät ja kalastajat kuivasivat vaatteitaan ja pyydyksiään tässä tilassa, jossa tietysti otettiin reippaasti myös löylykylpyjä.

Maanviljelyksen vakiinnuttua kuurilaisten kehittämä viikate (vikaptes = kaikenleikkaava) tuli käyttöön. Hikisissä ja nokisissa kaskenpoltoissa ja muissa maatöissä tarvittiin jo parempaa peseytymiskulttuuria; eikä saunaa edes tarvinnut keksiä siihen virkaan.

Rakkauden haudalla

Kun skriivarit kastavat hanhensulkakynänsä mustepulloon ja kilvan muistelevat yli 70 vuoden takaisia sotatapahtumia, haluan palauttaa mieliin suvisia tunnelmia viimeisistä rauhan kesistä Suomen Rivieralta, Terijoelta.

Pakinoitsija Tiitus hyvästeli Satakunnan-Hämeen rajamailla, Ylöjärven seutuvilla syntynyttä työtoveriaan joskus 1900-luvun alkuvuosina ja kysäisi ohimennen. Minnekäs veli lähtee kesälomalle?

Toinen muljautti vastaan kuin kummastuneena, että sellaista ylimalkaan voidaan kysyä, ja vastasi: Tietysti Kannakselle!

                                       ¤¤¤

Jo Venäjän hallitsija Katariina II oli ihastunut ’vanhaan Suomeen’ kuuluvan Terijoen seudun suopeaan ilmastoon ja lahjoittanut Raivolaan lehtikuusimetsikön, jossa kasvoi puolensadan metrin korkeuteen kohoavia purjelaivojen mastopuita.

Sekä Pietarin että Euroopan ylhäisö, sen aikaiset suihkuseurapiirit seurasivat hallitsijan esimerkkiä kuin haiparvi laivaa.

                                        ¤¤¤

Koristeellisia loistohuviloita nousi joka niemeen notkoon ja saarelmaan, höyryveturit kiskoivat kesävieraita urakalla puolen tunnin välein 40 km:n päässä sijaitsevasta Pietarista. Pienen kunnan väkiluku moninkertaistui jopa sataantuhanteen nuppiin kesän vilkkaimpina kuukausina.

                                           ¤¤¤

Kun elokuun lämmössä syttyi kuu, syttyivät kiitomadot maassa, sirkat alkoivat sirittää ruohikossa. Tulivat tähtikirkkaat yöt, jotka heijastuivat laguunien mustassa tyyneydessä. Lämmin kesä, lämmin kolmikymmenluku, kuvasi kirjailija Tuuli Reijonen Terijoen ja Kannaksen hehkuvia kesiä.                                      

                                            ¤¤¤

Kannaksen gloria veti taiteilijoita puoleensa kaikista ilmansuunnista. Modernin runouden papitar Edith Södergran inspiroitui Raivolan ja Terijoen luonnosta:

Punainen aurinko nousee ajatuksia vailla

ja yhtälaisena kaikkia kohtaan. Me iloitsemme auringosta kuin lapset.

Missä aallot olivat piirtäneet riimuja joenvarren santaan, sinne me hartaina menimme. Ja ranta sanoi: Täällä olet vaeltanut lapsena ja minä olen aina sama. Ja leppä veden luona on aina sama.

Sano missä vieraassa maassa olet ollut ja oppinut epaton tapoja. Ja mitä olet voittanut? Et yhtään mitään.

                                             ¤¤¤

Pakinoitsija Erkki Taberman, kansanedustaja-runoilija Tommyn isä muisteli hiljattain Suomen viimeistä todellista aurinkorannikkoa Terijokkoinen-lehdessä:

…¨kirkko Rakkauden hautoineen säilyy mielissämme ja muistoissamme petäjien pihkantuoksun, meren kohinan, villiruusujen huumaavan tuoksun ja monien elokuun iltojen kädenpuristusten hellinä muistoina.

                                         ¤¤¤

Monet sukupolvet ehtivät vierailla Rakkauden haudalla. mihin heijastuu koko Karjalan myöhempi kohtalo.

Pietarilaisella valtioneuvos Kartavtsevilla oli ajan hengen mukaan Kannaksen Vammeljoen varrella upea datsha, Villa Marijoki, missä vietettiin monia onnentäyteisiä kesiä.

Sitten kohtalo puuttui peliin. Maria-puoliso sairastui syöpään, jota hoidettiin Saksassa. Baijerilainen ruhtinatar lahjoitti ystävättärelleen jättimäisen plyyshikarhun ja kertoi monen parantuneen Willy-leikkikarhun avulla.

Sairas rouva uskoi tarinaan sokeasti. Willyä kohdeltiin kuin elävää olentoa. Willylle hankittiin oma palvelija, tuoli ruokapöytään ja oma sänky…

                                         ¤¤¤

Mikään ei auttanut raivokasta syöpää vastaan. Varakas leski rakennutti rakkaan vaimonsa muistoksi pienen ortodoksikirkon. Puoliso haudattiin kirkon muurin ulkopuolelle, suuren luonnonkiven sisään.  

Kuvanveistäjä Lisheviltä tilattiin pronssipatsas sekä edesmenneestä että hänen pikkukarhustaan, joka sijoitettiin hautakiven päälle.

                                          ¤¤¤

Tuhannet ja taas tuhannet ihmiset vierailivat kauniissa ortodoksipyhätössä ja Rakkauden haudalla, kunnes talvi- ja jatkosodan mustanpuhuvat pilvet nousivat Kannaksen Rivieran ylle.

Villa Marijoki kirkkoineen ja muistomerkkeineen murentui sodan melskeissä taivaan tuuliin. Mutta tarinat jäivät elämään.

Rakkauden hauta ei koskaan kuole.

Silver Grey nappaa Huopanalla

Kun ihmisessä syttyy into ja elämän palo, potkua löytyy lähtöön jos toiseenkin. Kirjailija Juhani Ahon (1861-1921) syntymän 150- juhlavuosi avaa pandoran lippaan paitsi sortovuosien rohkeaan kirjoittajaan, joka joutui perheineen pakenemaan vuodeksi Italiaan ja Itävaltaan, myös intohimoiseen perhokalastuksen harrastajaan.

                                              ¤¤¤

Lapinlahdella Väärnin pappilassa 11.9.1861  syntyneestä Johannes Brofeldtista, myöhemmin nimensä suomentaneesta Juhani Ahosta kasvoi herkkä, missään viihtymätön älykkö, joka ikävöi aina ruohoa aidan toiselta puolelta. Pariisissa ikävöitiin Helsinkiä. Helsingissä taas jonnekin muualle. Vain kalastus ja metsästys tarjosivat juuret, mihin kiinnittyä lujin sitein.

WSOY:n takavuosien kaunokirjallisuuden harmaa eminenssi, kustantaja Ville Viksten kirjoitti Perhokalastus-lehdessä vuonna 1993, että kosken rannalla Juhani Ahon aika pysähtyi, ikävää ei ollut. Oli elämisen merkillinen täyteys, tapahtumien lakkaamaton, kiehtova vaihtelu.

Aho vihasi ajatusta lähteä koskelta, useimmiten rakkaimmalta apajapaikaltaan Viitasaaren Huopanankoskelta. Vielä rauhoitusajan jälkeenkin hänen teki vielä mieli jäädä tarkkailemaan kalojen häitä.

                                                    ¤¤¤

Viksten takoo sanasepän taidolla lohikoskien kuohuviin kiviin Ahon henkisen muiston kalamiehenä; kirjoituksiin, jotka elävät niin kauan kuin vesi virtaa.

Lahonnut on Ahon arkkuun pantu splitcane-vapa, lahonnut on hieno Kiinan silkki, mennyttä on Ahon Huopana.

Mutta lastuissa virta kimaltaa ikuisesti, mullo hyppää, kalastaja seisoo vapa hermojärjestelmänsä jatkeena tunnustelemassa maagista vettä.

                                                    ¤¤¤

Juhani Ahon Kalastusperinneseura julkaisi  vuonna 2009 teoksen Kirjamies Juhani Aho kalamiehenä, joka palauttaa mieliin intohimoisen perhokalastajan parhaimmat hetket, jotka kirjailija aikoinaan tallensi ahkeralla kynällään novelleihinsa -  lastuihin.

                                                      ¤¤¤

Ahon intohimo perhokalastukseen syttyi Huopanankoskella kesällä 1905 eikä mikään maallinen mahti liekkiä sammuttanut, kunnes kalojen häiden aikaan vuonna 1921 kirjailija menehtyi kurkkumädän ja sitä seuranneen sydänpussin tulehduksen jälkiseurauksiin.

Reilun viidentoista vuoden aikana Juhani Aho perehtyi perhokalastuksen salaisuuksiin niin, että opetteli vanhoilla päivillään melko sujuvan englanninkielen päästäkseen tutustumaan alan parhaaseen kirjallisuuteen, ja mikä parasta, upeisiin Hardyn kalastusvälineliikkeen kuvastoihin.

                                                      ¤¤¤

Harrastus meni niin pitkälle, että kirjailija tilasi maailmankuulun splitcane-vavan suoraan englantilaisesta tehtaasta. Valmistusta varten tehtaalle piti lähettää tarkat tiedot perhokalastaja Ahon painosta, pituudesta, käsien pituudesta ja koskesta, jossa tullaan kalastamaan.

Puolen vuoden kuluttua vapa matkusti koteloonsa asetettuna arvokkaalla paikalla kapteenin hytissä Englannista Suomeen.

Aho avasi aarteensa vasta Huopanankoskella ja kirjoitti: Minä jo sen ottaessani tunnen heti, että se on osa minusta itsestäni. Käteni hermoissa on siitä herkutteleva tunne ranteesta ylös olkani niveleen…

--- Ja vasta kun siimaan on kiinnitetty perho ja perho pistetty alimpaan renkaaseen ja rullan kampi on kiristänyt siiman jänteelle ja siima vavan kaarelle, vasta sitten se rauhoittuu ja seisoo kuin viritetty jousi valmiina lennättämään nuolensa, sulkaperhon, hopeanharmaan, sointuvanimisen Silver Greyn, tekotaidon kukkasen, jonka hennoin sormin on solminut joku kalpea, hipiältään hieno, sinisilmä englannintyttö.

                                                ¤¤¤

Vaikka pelit ja rensselit olivat ensiluokkaiset, Aho jaksoi pureutua myös syvälle koskiluontoon ja taimenensukuisten kalojen ravintoketjuun, jotta sitoja osasi valmistaa parhaan mahdollisen perhon.

Talvi-iltaisin Aho tutki ahkerasti myös alan tiedekirjallisuutta ja referoi mm. yhtä laajaa tutkimusta kirjoituksessaan ’Kuinka kala näkee.’

Kirjailija liittää artikkeliinsa havainnollisen piirroksen kalan silmän ominaisuuksista ja osoittaa sen voivan nähdä suoraan eteensä ja kummallekin kupeelleen ympyrästä 300 asteen alan.

Johtopäätökseksi tarkoista mittauksista nousee tosiasia, että kala ’voi suotuisissa olosuhteissa nähdä kalastajan yhtä hyvin kuin kalastaja kalan’.

Koskella käydyssä taistelussa onkimies ja saalis olivat Ahon mukaan tasavertaisessa asemassa, kuin kaksi painijaa tarkkailemassa toistensa liikkeitä ottaakseen mittaa toisistaan.

Joskus kävi niinkin, että ’minä en ottanut kalaa, vaan kala otti minut.’

                                                ¤¤¤

Ahon perheen ruokatalous nojasi Huopanalta pyydettyihin lohiin synkkänä talvena 1917, kun muuta syömistä ei juuri ollut. Silti kirjailija koki kalastuksessa jotain paljon tärkeämpää kuin särpimen hankkimisessa perheen pöytään.

Ahon mieltä kaihersi kalastukseen ja metsästykseen liittyvä etiikka, mutta edes maineikkaimpien englantilaisten ajattelijoiden Spencerin ja Hodgsonin kirjoitukset eivät tähän ongelmaan valaistusta tuoneet.

Kirjailija Aho tiivisti kalastuksen eettiset pohdiskelunsa itseensä viitaten:

Hänessä on jokin voimakkaampi vaisto, joka on peräisin niiltä ajoilta, jolloin sekä ihmisen että pedon piti elää yksinomaan metsästyksestä ja kalastuksesta ja jolloin koko ihmiskunta olisi menehtynyt, jollei se tappanut.

Siihen perustuu se hauskuus ja nautinto, jotka urheilija yhä hakee, vaikka urheilun alkuperäinen tarkoitus ja merkitys on hälvennyt.