Kun ihmisessä syttyy into ja elämän palo, potkua
löytyy lähtöön jos toiseenkin. Kirjailija Juhani Ahon (1861-1921)
syntymän 150- juhlavuosi avaa pandoran lippaan paitsi sortovuosien rohkeaan
kirjoittajaan, joka joutui perheineen pakenemaan vuodeksi Italiaan ja
Itävaltaan, myös intohimoiseen perhokalastuksen harrastajaan.
¤¤¤
Lapinlahdella
Väärnin pappilassa 11.9.1861 syntyneestä
Johannes Brofeldtista, myöhemmin nimensä suomentaneesta Juhani Ahosta kasvoi
herkkä, missään viihtymätön älykkö, joka ikävöi aina ruohoa aidan toiselta
puolelta. Pariisissa ikävöitiin Helsinkiä. Helsingissä taas jonnekin muualle.
Vain kalastus ja metsästys tarjosivat juuret, mihin kiinnittyä lujin sitein.
WSOY:n
takavuosien kaunokirjallisuuden harmaa eminenssi, kustantaja Ville Viksten
kirjoitti Perhokalastus-lehdessä vuonna 1993, että kosken rannalla Juhani Ahon
aika pysähtyi, ikävää ei ollut. Oli elämisen merkillinen täyteys, tapahtumien lakkaamaton,
kiehtova vaihtelu.
Aho
vihasi ajatusta lähteä koskelta, useimmiten rakkaimmalta apajapaikaltaan
Viitasaaren Huopanankoskelta. Vielä rauhoitusajan jälkeenkin hänen teki vielä
mieli jäädä tarkkailemaan kalojen häitä.
¤¤¤
Viksten
takoo sanasepän taidolla lohikoskien kuohuviin kiviin Ahon henkisen muiston
kalamiehenä; kirjoituksiin, jotka elävät niin kauan kuin vesi virtaa.
Lahonnut
on Ahon arkkuun pantu splitcane-vapa, lahonnut on hieno Kiinan silkki, mennyttä
on Ahon Huopana.
Mutta lastuissa virta kimaltaa ikuisesti, mullo
hyppää, kalastaja seisoo vapa hermojärjestelmänsä jatkeena tunnustelemassa
maagista vettä.
¤¤¤
Juhani Ahon Kalastusperinneseura julkaisi vuonna 2009 teoksen Kirjamies Juhani Aho kalamiehenä, joka palauttaa mieliin
intohimoisen perhokalastajan parhaimmat hetket, jotka kirjailija aikoinaan
tallensi ahkeralla kynällään novelleihinsa - lastuihin.
¤¤¤
Ahon
intohimo perhokalastukseen syttyi Huopanankoskella kesällä 1905 eikä mikään
maallinen mahti liekkiä sammuttanut, kunnes kalojen häiden aikaan vuonna 1921
kirjailija menehtyi kurkkumädän ja sitä seuranneen sydänpussin tulehduksen
jälkiseurauksiin.
Reilun
viidentoista vuoden aikana Juhani Aho perehtyi perhokalastuksen salaisuuksiin
niin, että opetteli vanhoilla päivillään melko sujuvan englanninkielen
päästäkseen tutustumaan alan parhaaseen kirjallisuuteen, ja mikä parasta,
upeisiin Hardyn kalastusvälineliikkeen kuvastoihin.
¤¤¤
Harrastus
meni niin pitkälle, että kirjailija tilasi maailmankuulun splitcane-vavan suoraan
englantilaisesta tehtaasta. Valmistusta varten tehtaalle piti lähettää tarkat
tiedot perhokalastaja Ahon painosta, pituudesta, käsien pituudesta ja koskesta,
jossa tullaan kalastamaan.
Puolen
vuoden kuluttua vapa matkusti koteloonsa asetettuna arvokkaalla paikalla
kapteenin hytissä Englannista Suomeen.
Aho
avasi aarteensa vasta Huopanankoskella ja kirjoitti: Minä jo sen ottaessani
tunnen heti, että se on osa minusta itsestäni. Käteni hermoissa on siitä
herkutteleva tunne ranteesta ylös olkani niveleen…
---
Ja vasta kun siimaan on kiinnitetty perho ja perho pistetty alimpaan renkaaseen
ja rullan kampi on kiristänyt siiman jänteelle ja siima vavan kaarelle, vasta
sitten se rauhoittuu ja seisoo kuin viritetty jousi valmiina lennättämään
nuolensa, sulkaperhon, hopeanharmaan, sointuvanimisen Silver Greyn, tekotaidon
kukkasen, jonka hennoin sormin on solminut joku kalpea, hipiältään hieno,
sinisilmä englannintyttö.
¤¤¤
Vaikka
pelit ja rensselit olivat ensiluokkaiset, Aho jaksoi pureutua myös syvälle
koskiluontoon ja taimenensukuisten kalojen ravintoketjuun, jotta sitoja osasi
valmistaa parhaan mahdollisen perhon.
Talvi-iltaisin
Aho tutki ahkerasti myös alan tiedekirjallisuutta ja referoi mm. yhtä laajaa
tutkimusta kirjoituksessaan ’Kuinka kala näkee.’
Kirjailija
liittää artikkeliinsa havainnollisen piirroksen kalan silmän ominaisuuksista ja
osoittaa sen voivan nähdä suoraan eteensä ja kummallekin kupeelleen ympyrästä
300 asteen alan.
Johtopäätökseksi
tarkoista mittauksista nousee tosiasia, että kala ’voi suotuisissa olosuhteissa
nähdä kalastajan yhtä hyvin kuin kalastaja kalan’.
Koskella
käydyssä taistelussa onkimies ja saalis olivat Ahon mukaan tasavertaisessa
asemassa, kuin kaksi painijaa tarkkailemassa toistensa liikkeitä ottaakseen
mittaa toisistaan.
Joskus kävi niinkin, että ’minä en ottanut kalaa,
vaan kala otti minut.’
¤¤¤
Ahon
perheen ruokatalous nojasi Huopanalta pyydettyihin lohiin synkkänä talvena
1917, kun muuta syömistä ei juuri ollut. Silti kirjailija koki kalastuksessa
jotain paljon tärkeämpää kuin särpimen hankkimisessa perheen pöytään.
Ahon
mieltä kaihersi kalastukseen ja metsästykseen liittyvä etiikka, mutta edes
maineikkaimpien englantilaisten ajattelijoiden Spencerin ja Hodgsonin
kirjoitukset eivät tähän ongelmaan valaistusta tuoneet.
Kirjailija
Aho tiivisti kalastuksen eettiset pohdiskelunsa itseensä viitaten:
Hänessä
on jokin voimakkaampi vaisto, joka on peräisin niiltä ajoilta, jolloin sekä
ihmisen että pedon piti elää yksinomaan metsästyksestä ja kalastuksesta ja
jolloin koko ihmiskunta olisi menehtynyt, jollei se tappanut.
Siihen
perustuu se hauskuus ja nautinto, jotka urheilija yhä hakee, vaikka urheilun
alkuperäinen tarkoitus ja merkitys on hälvennyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti