Suomen itsenäisyyden ratkaisevista kohtalonhetkistä on kirjoitettu viime vuosikymmeninä - asetakki napitettuna ja asennossa – henkisiä sankaritarinoita aivan riittävästi.
Tavallinen arkisenharmaa sotilas, tavallinen harmaa lotta; Suomen itsenäisyyden ihmeen tuntemattomat sankarit sivuutetaan lähes totaalisesti.
¤¤¤
Kun Suomen viimeisimmästä, pohjoismaiden suurimmaksi taisteluksi räjähtäneestä Talin-Ihantalan ratkaisevasta puolustustaistelusta veitsi kurkulla tuli kuluvana kesänä 70 vuotta, onneksi tietokirjailijoiden kynä kastuu myös tavallisen, itseään korostamattoman ihmisen kohtalonvirtaan, missä mitalit eivät kilise eikä rinta kohoile rottingille saavutuksia kertailtaessa.
¤¤¤
Sankarimyyttien kritiikitön palvonta saa aikaan epärealistisen kuvan sodasta, joka on syvimmältä olemukseltaan hirvittävää kauhua, verta ja vihaa.
Sodan aikana majurin napit kauluslaatassaan miehiä komentanut Eero Larinen kirjoitti tunnelmansa tyhjentävästi Ihantalan ratkaisutaistelujen tauottua Kansa Taisteli-lehteen:
Vaiennut laulu, tykkien jyly,
maiseman kuva on synkkä ja tyly.
On taloista jäljellä kekälekasat,
murretut uunit ja autiot takat.
--Täällä leimusi lieskoina viha.
¤¤¤
Sankarimyytit saavat rauhanajan sukupolvet kuvittelemaan liikoja, varsinkin tulevissa yhteenotoissa, jotka odottavat jo kulman takana kuin hiipivä kuolema.
Hybridisota on jo täällä Suomen itsenäisyyspäivänä Armon Vuonna 2014, kun median mielipidepalstoilla mellastaa vieraan vallan trolliarmeija muokkaamassa internet-kansan tajuntaa. Hitaasti, hivuttamalla.
Sankarimyyttejä luovat sodat ovat takana. Tulevaisuus on täynnä anarkiaa, valhetta, petosta ja ihmisen raakaa petomaisuutta. Musta käännetään valkoiseksi ja kunnia petturuudeksi.
Sota käydään ensin ihmisten pään sisällä, sitten viedään tuhkatkin kylmentyneestä kotipesästä.
Myönnän, että tämä on inhorealistinen visioni tulevaisuudesta. Toivon syvällä sydämessäni, että se on sittenkin paha uni.
¤¤¤
Historioitsija, FM Mika Kulju on itsenäisyyspäivän alla kirjoittanut puhuttelevan teoksen Kohtalona Tali-Ihantala. Ihmisiä Suomen ratkaisutaistelussa. Gummerus 2014.
Kirjassa vedetään faktoja vilisevä kirjo sotatapahtumista, korkeista upseereista, mutta myös maan hiljaisista, jotka repäistiin sotaan kotipelloiltaan kesken syyskyntöjen.Kulju piirtää sodan arjesta kokonaiskuvan, joka tuulettaa virkistävällä tavalla perinteistä suomalaista sankarimyyttiä.
Minua eivät sankarimyytit enää kiehdo. On aika nostaa tavallinen ihminen Suomen itsenäisyystaistelujen takaa framille. Vaikkapa Eino Henttu. Pohjimmiltaan positiivinen ja iloinen pohjoisen mies, joka vain väsyi tappamiseen.
Kotipuolessa asuvan tyttöystävän mukaan Eino oli haavoittunut alavartaloon, mikä teki elämästä tuskallista. Fyysisen vamman lisäksi henkistä painolastia kasasivat rankat rintamakokemukset mielettömissä tykistökeskityksissä.
Mutta Suomi tarvitsi riveihinsä jokaisen kynnelle kykenevän miehen. Henttu tiesi tilanteen, mutta hän oli jo tehnyt oman ratkaisunsa.
¤¤¤
Viimeisellä lomallaan Henttu soitti kotituvan pikkukamarissa selloa, mikä oli hänen lempiharrastuksensa. Hän oli musikaalisesti lahjakas ja esiintyi muiden muassa maineikkaan viulistin Heimo Haiton kanssa.
Pikkusisko Anja muisteli viimeistä musiikkihetkeä, jonka helmenä jäi syvälle sisimpään soimaan kansansävelmä Karjalan kunnailla, josta tuli kotiväen vielä tajuamatta symbolinen hyvästijättö perheelle. Karjalan kunnaista tuli Eino Hentun kohtalo.
¤¤¤
Kotiloman jälkeen Henttu palasi pohjoisen miehistä koottuun yksikköönsä JR 12:n kuudenteen komppaniaan, joka siirrettiin tulipalokiireellä Itä-Karjalasta Ihantalaan. Käsky oli kova; asemat pidettävä vaikka viimeiseen mieheen.
Kotona Kolarissa pelättiin pahinta, mikä näytti toteutuneen, kun tuttu kirkkoherra ilmestyi vakavana pihamaalle. Tieto Eino Hentun kuolemasta sai perheen äidin itkemään ja huutaman hysteerisesti. Tyttären muistikuvien mukaan huuto tuntui loputtomalta ja se jäi 12-vuotiaan tytön mieleen ikuisiksi ajoiksi.
Viestintuoja kertoi vastoin parempaa tietoaan Eino Hentun kaatuneen ja sotilaan ruumiin jääneen kentälle.
Sankarivainajan ruumista kotikirkon multiin odottanut perhe sai pian kirjeen sotilaspastori Kauko Mäntylältä:
¨Syvästi valittaen ilmoitan, että seurakuntanne alueella asuvan käsinetyöntekijä Juho Hentun, os. Vaattojärvi, poika Eino Kustaa Henttu on telotettu 22.7. – 44, jonka tiedon pyydän ilmoittaa ensitilassa Juho Hentulle.¨
¤¤¤
Kenttäoikeus oli Nuijamaan pitäjän Ketolan kylässä tuominnut Eino Hentun kuolemaan toistuvasta sotapelkuruudesta.
Henttu tuomittiin ammuttavaksi puolenpäivän aikoihin, minkä jälkeen sotilaspastori Mäntylä lähestyi kuolemaantuomittua. Henttu oli pastorin mukaan puhjennut äänekkääseen itkuun, minkä jälkeen hän pyysi kaikkia rikkomuksiaan ja syntejään anteeksi.
Tuomittu rauhoittui synninpäästön ja siunauksen jälkeen. Teloitusta odoteltaessa veisattiin virsiä ja jatkettiin keskustelua uskonasioista.
Henttu kirjoitti lyhyen elämänsä viimeisenä iltapäivänä kirjeen kotiväelleen:
¨Minun kohtaloni oli tällainen tässä maailmassa niinkö kuuletta. Mutta nyt on hyvä olla kun tein parannuksen ja uskoin synnit anteeksi Jeesuksen ristuksen veressä. Toivoisin, että kaikki veljeni ja siskoni tekisivät parannuksen aikoinaan, sillä sitä ei tiiä milloinka se kuolema tuleepi itse kunki kohdalle. Älkää surko siellä kotona, sillä minä löyän varmaanki paremman elämän nyt kuin tähän saakka on ollutkaan. Pyydän teiltä kaikilta synnit anteeksi. Terveisiä teille kaikille ja Jumalan rauhaa.¨
¤¤¤
Mika Kulju arvioi kirjassaan, että jälkipolvet eivät koskaan saa tietää, miksi sotamies Henttu loppujen lopuksi teki kohtalokkaat ratkaisunsa. Todennäköisin ja yksinkertaisin selitys lienee, ettei hän enää uskonut selviävänsä sodasta hengissä.
Sotakokemukset olivät väsyttänee miehen niin kuin tuhannet muut kanssakärsijät fyysisesti ja psyykkisesti. Uupumiselle ei löytynyt sota-aikana ymmärrystä, eikä karkuruudelle yleisestikään sodanjälkeisessä Suomessa.
Kesän 1944 sotapelkuruudesta tuomittiin kuolemaan yhteensä 44 suomalaista sotilasta. Mika Kulju arvelee, ettei muutamien kymmenien omien sotilaiden ampumisella ollut torjuntavoiton kannalta mitään merkitystä.
Tuskin suomalaista sotilasta pidettiin edes raaimman paineen alla etulinjassa omien luotien pelon voimalla.
¤¤¤
Mutta Eino Henttu käveli sotilaspastorin seurassa teloituspaikalle, niin kuin käsky oli käynyt. Ennen teloitusta pastori siunasi vielä Hentun, joka asetettiin paikalleen.
Kiväärien edessä sotilas ei halunnut sidettä silmilleen. Teloitettava laskeutui rauhallisesti polvilleen, katsoi surmaajiaan silmiin ja sanoi: ¨Jääkää Jumalan rauhaan, pojat.¨
Kiväärien laukaukset kaikuivat metsässä, ja tappamiseen väsynyt mies oli poissa.
JORMA MARTTALA
Kuvateksti:
Ihantalan sankarihaudat sotaisessa maastossa. Kohtalona Tali-Ihantala kirjan kuvitusta. SA-kuva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti