Voi olla ikääntymisen ja nostalgian nousun syytä tai ansiota, että joulun syvimmät sydämenlyönnit ja jouluinen toivon sanoma puhuttelevat vuosi vuodelta yhä enemmän; ja peilautuvat aikaan, jossa nyt elävät sukupolvet vihaavat ja rakastavat.
Ensimmäisessä maailmansodassa kuollut ranskalainen runoilija Charles Pèguykirjoitti kiveen hakatut, ihmisen ikuista toivoa valavat sanansa: ¨Kuitenkin toivo, Jumala sanoo, ihmetyttää minua, minuakin./ Se on todella ihmeellinen./ Että nämä köyhät lapset näkevät mitä kaikkea tapahtuu ja uskovat, että huomenna on paremmin./ Että he näkevät mitä tänään tapahtuu ja uskovat, että huomenaamulla on käyvä paremmin.¨
¤¤¤
Toivoa emme vala lähimmäistemme sydämiin koskaan liikaa. Ilman toivoa näemme vain arjenharmaan, murtuneen, pelottavan ja joskus sysimustan maailman.
On suurta rakastaa elämää ja elollista maailmaa vähintään yhtä paljon kuin itseäkin. Siihen kuuluu elimellisesti toivo; se ei ole haihattelua, niin kuin kyynikot naureskelevat.
Paljon elämää nähneet ja kokeneet ihmiset sanovat: voi toivoa, vaikka toivoa ei olisi. Vajaan 70 vuoden aikana olen oppinut, että toivo voi murtautua läpi vahvimmankin panssarin. Toivo tulee. Toivo annetaan ihmiselle.
¤¤¤
Nyt ryvetään päivänkohtaisissa asioissa kuin viimeistä päivää. Kirkon suurin sanoma, lähimmäisenrakkaus, valuu näissä taisteluissa viemäriin. Pyhä sanoma ei pala tulessakaan.
Runoilija Aleksandr Pushkinin kaveri Nikolai Gogol kirjoitti hienoa tekstiä, mikä osuu maaliin myös Suomen kirkkoa koskevassa kriisissä.
¨Mitä ylevämpi joku totuus on, sitä varovaisemmin sitä on käsiteltävä. Muuten se muuttuu fraasiksi, eikä kukaan usko siihen. Ateistit eivät olleet vielä riittävästi valmistautuneita tehtäväänsä ja kuitenkin rohkenivat julistaa hänen nimeään vihkimättömin huulin. On seurusteltava rehellisesti Sanan kanssa: se on suuri lahja, jonka Jumala on ihmisille antanut.¨
¤¤¤
Ymmärrän johonkin mittaan saakka kirkon ns. homokeskustelua, mutta en ymmärrä kirkosta eroamista protestiksi esimerkiksi arkkipiispa Kari Mäkisen kannanottoihin. Ehkä kirkon kohdalla käy niin kuin arkisessa suomalaisessa sanonnassa: p...ka tippuu rattailta, kun kovaa ajetaan.
Joka rakkauden syvimmän opin ja vilpittömät Sanan julistajat hylkää, ei ymmärrä elämästä mitään.
¤¤¤
Maailmaan kuuluu sukupuolinen jännite, ja hyvä niin. Jo Platon kirjoitti Ateenassa, että sisäinen rakkaus on istutettu meihin; ja se palauttaa alkuperäisen luomisen, tahtoo tehdä kahdesta yhden, lääkitä ihmisluonnon. Nainen ja mies ovat symboleja, kahtia jaettuja osia, jotka kaipaavat toisiaan.
Teologi Juhani Rekola muistuttaa miten Vanhassa Testamentissa kerrotaan, tekstiä pilkuntarkasti seuraten, Jumalan luoneen ihmisen miespuoliseksi ja naispuoliseksi:
Tässä muodossa esiintyy kaikki korkeampi elämä maan päällä. Harvoja poikkeuksia on kyllä ihmisenkin kohdalla, ja ne asettavat uskomme biologiassa itsensä ilmoittavaan Jumalaan kovalle koetukselle. Käsittämätön on elämään sisältyvä sukupuolinen jännitys.
Jo Vanha Testamentti myöntää täysin sukupuolisen jännitteen. Kirkon ensimmäisinä vuosisatoina Augustinuksesta alkaen levisi käsitys, että henkisyys on arvokasta, ruumiillisuus vähäarvoista.
Rekola ampuu tämän alas: ¨Nyt näemme, että tämä on vain harhaoppi, joka on tuottanut paljon onnettomuutta. Koko ihminen on Jumalan edessä. Koko ihminen elää ja rakastaa täällä. Koko ihminen kuolee, ja kokonaisena hän on nouseva ylös.¨
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti