Viattomien lasten päivänä

Ensimmäisten adventtikynttilöiden sytyttämä joulun odotus A.D.2014 kantaa tummaa suruhuntua, jonka viattomien lasten surmaaminen tämänpäivän Suomessa ovat nostaneet – halusimme tai emme – kasvoillemme ja ajatuksiimme.

Onko kaikkivaltias hylännyt meidät maan tallaajat lopullisesti? Kärsimyksen kanssa meidän on elettävä ja annettava yhä sisällämme syntyvän joulun ihmeen – rakkauden – loistaa tähän pahuuteen ja pimeyteen lämpöistä valoaan.

                                         ¤¤¤

Lasten järjetön kärsimys siirtää ajatukset Betlehemin lapsenmurhiin. Kuningas Herodes toimi kuin leijonalauman valtias tänäkin päivänä Afrikan savanneilla. Kun uusi uros nousee valtaan, kaikki edellisen johtavan uroksen siittämät jälkeläiset tapetaan silmääkään räpäyttämättä.

Kun Herodes kuuli juutalaisilta oppineilta ja papeilta, että Betlehem on oleva juutalaisten kuninkaan syntymäpaikka, hän lähetti tietäjät kartoittamaan tilanteen paikan päälle; vannoen heitä visusti palaamaan ja kertomaan tietonsa.

Itämään tietäjät olivat havainneet tähtitaivaalla merkin, joka ennusti juutalaisten kuninkaan syntymistä. Sen takia he saapuivat Jerusalemiin ottaakseen tarkempaa selkoa ja tuodakseen lahjoja uudelle messiaalle, Vapahtajalle.

Tähti johdatti tietäjät Jeesuksen syntymäsijalle Betlehemiin, missä he luovuttivat lahjansa. Jumalan käskystä he eivät kuitenkaan palanneet Jerusalemiin, vaan jatkoivatmatkaa omiin maihinsa.

Kun Herodes kuuli petoksesta, hän surmautti kaikki kaksivuotiaat ja sitä nuoremmat poikalapset Betlehemin seuduilla, jotta myös vastasyntyneen kuninkaan kuolema varmistuisi.

Näin toteutui vanha ennustus: ¨Raakel itkee lapsiansa eikä lohdutuksesta huoli, kun heitä ei enää ole.¨

                                          ¤¤¤

Pyhä perhe kuitenkin pelastui, kun enkeli ilmestyi tietäjien lähdettyä Joosefille ja kehotti heti pakenemaan Marian ja Jeesuksen kanssa Egyptiin.

Joulun alla tapahtuneet lasten kärsimykset nostavat mieleen ranskalaisen kirjailijan Albert Camusin romaanin Rutto, missä päähenkilö miettii lasten kohtaloa ruton saastuttamassa kaupungissa. Camus tulee johtopäätökseen, että ainoa mahdollisuus mielettömän kärsimyksen kestämiseen on sen hyväksyminen ¨aktiivisen kohtalonuskon¨ tavoin.

Pienoisromaanissaan Putoaminen Albert Camus kuvaa, miten Jeesus menee ristille juuri sovittaakseen Betlehemin lasten kuoleman. ¨Eivätkö Juudean lapset, jotka surmattiin sillä aikaa kun Jeesuksen vanhemmat kuljettivat hänet turvaan, kuolleet juuri hänen tähtensä?

Camus päättelee, että aikuisiällä Jeesusta kauhistivat nuo veren tahrimat sotilaat ja kuoliaaksi silvotut tuhannet poikalapset.

                                            ¤¤¤

Legendaarinen Tukholman suomalaisen seurakunnan kappalainen, Slussenin ¨sissien¨ ymmärtäjä, loistava krtistillinen esseisti ja omien polkujensa tallaaja Juhani Rekola kirjoittaa teoksessaan Beetlehem on kaikkialla. Kirjapaja 1974, että lasten kärsimys on käsittämätöntä. Se on kaksinkertaista, koska se kohtaa sekä lapsia että heidän vanhempiaan.

Rekola ei pehmentele pohdinnoissaan missään kohtaa, koska hänen mielestään sanonta ¨viattomat lapset¨ kuulostaa jokseenkin oudolta. Kaikki lapset syntyvät tänne viallisina, itsekkäinä, rakkaudettomina. He oppivat kuitenkin vähitellen rakkautta, kun saavat osakseen rakkautta. Toisaalta lapset oppivat rakkaudettomuutta, kun heitä kohdellaan rakkaudettomasti.

Emme Rekolan mielestä voi jakaa kärsimystä ansaittuun tai ansaitsemattomaan, viallisten tai  viattomien aikuisten ja lasten kärsimykseen. Ihminen leikkaa sitä mitä hän on kylvänyt.

¨Emme voi jakaa kärsimystä. Toinen ryöväri tunnusti ristillä, että he kärsivät ¨oikeuden mukaan¨. Jeesus ei kuitenkaan sano siihen mitään. Kärsimys kuuluu tähän elämään, tämän elämän käsittämättömiin kasvoihin. Jokainen saa siitä osansa. Joku saa suuremman, toinen pienemmän. On salaisuus, miksi näin on.

Kärsimys on yhtä käsittämätön kuin elämä. Kun ihminen syntyy, tuntuu se hetki, jolloin elämä syttyy, olevan aivan satunnainen. Siitä alkaa kuitenkin rautainen todellisuus. Yhtä käsittämätön on loppu. Kaikki mitättöminkin tuska päättyy kuolemassa. Se on hävinnyt. Minne? Tuntuu kuin sitä ei olisi ollutkaan.¨

                                        ¤¤¤

Jo aiemmin julkaistussa teoksessaan Ilo pimeydessä Slussenin paimen kirjoitti, että seimen lapsi ja ristiinnaulittu Jeesus ovat yhtä. Kaunis syntymä jo osoittaa rumaan kuolemaan. Heti tapaninpäivänä muistellaan ensimmäistä marttyyria ja joudutaan toteamaan, miltä maailma nytkin näyttää ¨ns. kristillisen vuoden¨ jälkeen.

¨Täällä kuulutetaan rauhaa. Täällä on sota.¨ Vuonna 1986 haudan lepoon siunatun Juhani Rekolan teesit pitävät kirkkaasti tänäkin päivänä.

                                      ¤¤¤

Rekolan ajattelu virkistää kuin kuumasta vedestä tempaistun koivuvihdan puraisu joulusaunassa. Tämä mies tutki sitä, mitä jää jäljelle, kun löysät otetaan pois Kristus-myytin ympäriltä.

Kirkosta eroamiset ovat täyttäneet mielipidepalstat ja nostattaneet suuria tunteita tämän vuoden suomalaiseen joulun odotukseen.

Rekola antaa ajattelemisen aiheen niin uskovaisille kuin ateisteille: ¨Kukaan meistä ei kanna rinnallaan tyhjää laattaa, vaan sellaista, jossa on Kristuksen nimi, vaikka sen yli on ehkä vedetty risti. Jeesuksen risti on meidän kaikkien kohtalomme joko tuomioksi tai armoksi.¨

                                       ¤¤¤

Rekola väitteli teologian tohtoriksi vuonna 1971 saksalaisesta kirjailijasta Reinhold Schineideristä, joka oli niitä harvoja poikkeuksia, jotka nousivat aikanaan Hitleriä vastaan.

Näistä pohdinnoista lienee Rekolalle tullut ajatusten synteesi, että elämme ja kuolemme kaikki kuin koirat; kuin Jeesus Kristus, pakon ja mielivallan alla. Meille ei vastata.

                                        ¤¤¤

Rekola jakaa rohkeasti risuja niin ateismista kuin lämmittävästä uskostakin. Uskonto tai sen poissaolo kuihtuu pikkuseikaksi, jonka varaan voi rakentaa vain identiteetiksi kutsutun hökötyksen.

Rekola julistaa, että kukaan ei tiedä eikä ymmärrä mitään, edes itsestään. Todellisuus ja todellisuuden malli poikkeavat lohduttomasti toisistaan. Hurskainkin kiitollisuus ja nöyrinkin katumus voivat olla vain tunnelmia; usko tai epäusko pelkkiä tykkäyksiä. Maailma ei tottele meitä.

¨Me saamme elää ratkaisemattomien ristiriitojen keskellä, tahdoimme tai emme. Haavat pidetään avoinna. Kun seisomme raollaan olevan oven edessä, se lyödään kiinni. Se avataan toisaalla – ehkä. Meidän kaavamme särjetään. Tämä teologia ei ole sidottu meihin, ja siksi se ei milloinkaan petä. Vain sille voi rakentaa.¨

                                       ¤¤¤

Katolinen kirjailija Reinhold Schneider, Rekolan kenties tärkein henkiystävä kirjoitti joulun suuren sanoman auki näin:

¨Rajattomasta kosmisesta hämäräpilvestä häämöttää heikkona yksi ainoa tähti. Sen täytyy riittää meille. Enempää ei ole ilmoitettu.¨

Rekola puuttuu kirjoituksissaan jokseenkin yhtä niukasti joulun suureen sanomaan.

Ehkä syvimmin Juhani Rekolan joulun sanomassa loistaa valo, joka on myös raamatun syvälle käyvä teema. Tämän todisti jo temppelissä rukoillut vanha mies, joka tunnusti Jeesuksen nähtyään suuren valkeuden, joka on koko maailmalle valmistettu.

Jumalan kerrotaan lausuneen: ¨Tulkoon valkeus¨.

Rekola uskoo, että lopussa on näky ja lupaus valoisasta kaupungista. Niiden välillä on jouluyö, jolloin taivas hohtaa niin ensimmäisen luomisen aamun kuin toisen luomisen huomenen kirkkautta.

Yhä vielä täällä valvoo väsyneitä paimenia. Yhä vielä täällä vaeltaa pimeydessä ja kuolemanvarjossa kansa; ja sukupolvet tulevat ja menevät.

Yhä vielä on voimassa lupaus, että se saa nähdä suuren valkeuden. Kaikkialle loistaa Betlehemin punainen tähti. Betlehem on kaikkialla.

Betlehemin tähti loistaa kaikille

Voi olla ikääntymisen ja nostalgian nousun syytä tai ansiota, että joulun syvimmät sydämenlyönnit ja jouluinen toivon sanoma puhuttelevat vuosi vuodelta yhä enemmän; ja peilautuvat aikaan, jossa nyt elävät sukupolvet vihaavat ja rakastavat.

Ensimmäisessä maailmansodassa kuollut ranskalainen runoilija Charles Pèguykirjoitti kiveen hakatut, ihmisen ikuista toivoa valavat sanansa: ¨Kuitenkin toivo, Jumala sanoo, ihmetyttää minua, minuakin./ Se on todella ihmeellinen./ Että nämä köyhät lapset näkevät mitä kaikkea tapahtuu ja uskovat, että huomenna on paremmin./ Että he näkevät mitä tänään tapahtuu ja uskovat, että huomenaamulla on käyvä paremmin.¨

                                          ¤¤¤

Toivoa emme vala lähimmäistemme sydämiin koskaan liikaa. Ilman toivoa näemme vain arjenharmaan, murtuneen, pelottavan ja joskus sysimustan maailman.

On suurta rakastaa elämää ja elollista maailmaa vähintään yhtä paljon kuin itseäkin. Siihen kuuluu elimellisesti toivo; se ei ole haihattelua, niin kuin kyynikot naureskelevat.

Paljon elämää nähneet ja kokeneet ihmiset sanovat: voi toivoa, vaikka toivoa ei olisi. Vajaan 70 vuoden aikana olen oppinut, että toivo voi murtautua läpi vahvimmankin panssarin. Toivo tulee. Toivo annetaan ihmiselle.

                                         ¤¤¤

Nyt ryvetään päivänkohtaisissa asioissa kuin viimeistä päivää. Kirkon suurin sanoma, lähimmäisenrakkaus, valuu näissä taisteluissa viemäriin. Pyhä sanoma ei pala tulessakaan.

Runoilija Aleksandr Pushkinin kaveri Nikolai Gogol kirjoitti hienoa tekstiä, mikä osuu maaliin myös Suomen kirkkoa koskevassa kriisissä.

¨Mitä ylevämpi joku totuus on, sitä varovaisemmin sitä on käsiteltävä. Muuten se muuttuu fraasiksi, eikä kukaan usko siihen. Ateistit eivät olleet vielä riittävästi valmistautuneita tehtäväänsä ja kuitenkin rohkenivat julistaa hänen nimeään vihkimättömin huulin. On seurusteltava rehellisesti Sanan kanssa: se on suuri lahja, jonka Jumala on ihmisille antanut.¨

                                            ¤¤¤

Ymmärrän johonkin mittaan saakka kirkon ns. homokeskustelua, mutta en ymmärrä kirkosta eroamista protestiksi esimerkiksi arkkipiispa Kari Mäkisen kannanottoihin. Ehkä kirkon kohdalla käy niin kuin arkisessa suomalaisessa sanonnassa: p...ka tippuu rattailta, kun kovaa ajetaan.

Joka rakkauden syvimmän opin ja vilpittömät Sanan julistajat hylkää, ei ymmärrä elämästä mitään.

                                          ¤¤¤

Maailmaan kuuluu sukupuolinen jännite, ja hyvä niin. Jo Platon kirjoitti Ateenassa, että sisäinen rakkaus on istutettu meihin; ja se palauttaa alkuperäisen luomisen, tahtoo tehdä kahdesta yhden, lääkitä ihmisluonnon. Nainen ja mies ovat symboleja, kahtia jaettuja osia, jotka kaipaavat toisiaan.

Teologi Juhani Rekola muistuttaa miten Vanhassa Testamentissa kerrotaan, tekstiä pilkuntarkasti seuraten, Jumalan luoneen ihmisen miespuoliseksi ja naispuoliseksi:

Tässä muodossa esiintyy kaikki korkeampi elämä maan päällä. Harvoja poikkeuksia on kyllä ihmisenkin kohdalla, ja ne asettavat uskomme biologiassa itsensä ilmoittavaan Jumalaan kovalle koetukselle. Käsittämätön on elämään sisältyvä sukupuolinen jännitys.

Jo Vanha Testamentti myöntää täysin sukupuolisen jännitteen. Kirkon ensimmäisinä vuosisatoina Augustinuksesta alkaen levisi käsitys, että henkisyys on arvokasta, ruumiillisuus vähäarvoista.

Rekola ampuu tämän alas: ¨Nyt näemme, että tämä on vain harhaoppi, joka on tuottanut paljon onnettomuutta. Koko ihminen on Jumalan edessä. Koko ihminen elää ja rakastaa täällä. Koko ihminen kuolee, ja kokonaisena hän on nouseva ylös.¨

Avaa viuhka sydämesi kohdalla

Kun vaimo valitsi lokakuun puolivälissä Välimeren aurinkoviikoilla gozolaisen toripöydän äärellä sopivaa viuhkaa hellettä helpottamaan, muistin kuin salamaniskusta tämän kauniin kapineen tärkeästä merkityksestä silloin, kun kännykästä tai tekstiviesteistä ei osattu nähdä edes märkiä unia.

                                             ¤¤¤

Kyllä viuhkoja näkee Suomessakin silloin tällöin suvisissa kulttuuririennoissa kostean kuumina kesäpäivinä. Mutta harvempi tietää, mitä tarkoittaa auki avatun viuhkan asettaminen sydämen päälle ja katsekontakti vastakkaiseen sukupuoleen. Se merkitsee, että kävi flaksi eli viuhka; rakastan Sinua.

Tekstiviesti osoittautuu kivikautisen alkeelliseksi ja kömpelöksi sanojen peräkkäin panoksi, kun sitä vertaa kauniisti kirjailtuun, sopusointuiseen viuhkaan, josta tuli 1500-1700-luvun Euroopassa niin keskeinen osa seuraelämää, että naiset opiskelivat viuhkan käyttöä erityisissä viuhka-akatemioissa.

Viuhkan salaisuuksiin perehdyttiin yleensä puolessa vuodessa.  Lisäksi tietoa ahmittiin alan kirjoista. Viuhkat koristeltiin arvoaseman mukaan. Lesket käyttivät mustaa viuhkaa, joka vaihtui vähitellen harmaaseen ja valkoiseen.

                                           ¤¤¤

Sukupuolten välinen vetovoima on liimannut ihmisiä toisiinsa niin kauan, kun puusta pudottiin ja varmasti puun oksillakin tehtiin vaikutusta vastakkaiseen sukupuoleen ainakin rintakehää rummuttamalla. 

Nykyisenä sukupuolineutraalina aikana lienee syytä uskoa, että vetovoimatekijät ovat toimineet tietyssä määrässä väestöä kaikkina aikoina myös saman sukupuolen välillä.

Viuhkat olivat 1700-luvun Euroopassa lyömätön keimailuväline, joita valmistettiin norsun ja kilpikonnan luusta, helmiäisistä ja jalokivistä. Siirtomaista hankittiin sulkia tarkoitusta varten perustetuilta strutsifarmeilta.

Kulttuurihistorioitsijat tietävät, että vielä 1900-luvun alun Suomessa hieno nainen ja viuhka olivat erottamaton yhdistelmä.

                                           ¤¤¤

Kokoontaitettavat laskosviuhkat tunnettiin Japanissa ja Kiinassa jo 900-luvulla, mistä nämä kulkeutuivat kauppiaiden mukana Eurooppaan keskiajan loppupuolella. Erityisen suksén viuhka sai Ranskan hovissa. Niinpä 1678 Pariisiin perustettiin erityinen viuhkanvalmistajien ammattikunta.

                                           ¤¤¤

Olen jokseenkin varma, että viuhkaa salaperäisen keimaillen käyttäneet naiset olivat paljon vetovoimaisempia ja naisellisempia kuin nykyajan tyyliä edustavat ’lyylit’, jotka paljastavat munkit ja persiiden kaarteet niin naturelleina kuin sielu sietää kaikki paljaaksi heti-periaatteella.

Pitää tietysti kaiken aikaa myös ymmärtää Aleksis Kiven sanoin, että maailma muuttuu Eskoseni.

Kun 1900-luvun edetessä naiset siirtyivät työelämään ja muuntautuivat vähitellen täysiverisiksi uraohjuksiksi, viuhkalla keimailu loppui kuin seinään. Eihän tällaista vempelettä edes mahdu käsiin, joissa roikkuu lapsi, kauppakassi tai asiakirjasalkku.

                                         ¤¤¤

Silläkin uhalla, että saan fossiilin leiman (mikä olisi varmaan jopa kohtuullisen ansaittu), kaipaan viuhka-aikaa. Aikaa, jolloin elämässä oli syvyyttä ja mielikuvituksen variaatioita.

Epäilemättä sydämeni pamppailisi lähellä vaarallisia sykerajoja, jos vastapäätä viehko nainen kohottaisi viuhkan sydämensä päälle ( = rakastan Sinua).

Useimmiten varmaan ansaitsisin suljetulla viuhkalla heiluttelun nenäni edessä ( = varoisit tekojasi!).

Joulupukkikin lämpiäisi kymmenillä asteilla, jos neito lähestyisi avoin viuhka huulilla ( = haluan suudella sinua).

No pikkujoulukekkereissä tuntuisi mukavalta sekin, että seurueiden keskeltä kaunis nainen koskettaa viuhkan kärkeä ja katsoo silmiin ( = haluan keskustella).

Aijai, mitä sitten tapahtuukaan, kun nainen peittää vasemman korvansa avoinna olevalla viuhkalla ( = ethän paljasta salaisuuttamme!).

Tali-Ihantala ja tappamiseen väsynyt soittaja

Suomen itsenäisyyden ratkaisevista kohtalonhetkistä on kirjoitettu viime vuosikymmeninä - asetakki napitettuna ja asennossa – henkisiä sankaritarinoita aivan riittävästi. 

Tavallinen arkisenharmaa sotilas, tavallinen harmaa lotta; Suomen itsenäisyyden ihmeen tuntemattomat sankarit sivuutetaan lähes totaalisesti.

                                           ¤¤¤

Kun Suomen viimeisimmästä, pohjoismaiden suurimmaksi taisteluksi räjähtäneestä Talin-Ihantalan ratkaisevasta puolustustaistelusta veitsi kurkulla tuli kuluvana kesänä 70 vuotta, onneksi tietokirjailijoiden kynä kastuu myös tavallisen, itseään korostamattoman ihmisen kohtalonvirtaan, missä mitalit eivät kilise eikä rinta kohoile rottingille saavutuksia kertailtaessa.

                                           ¤¤¤

Sankarimyyttien kritiikitön palvonta saa aikaan epärealistisen kuvan sodasta, joka on syvimmältä olemukseltaan hirvittävää kauhua, verta ja vihaa.

Sodan aikana majurin napit kauluslaatassaan miehiä komentanut Eero Larinen kirjoitti tunnelmansa tyhjentävästi Ihantalan ratkaisutaistelujen tauottua Kansa Taisteli-lehteen:

Vaiennut laulu, tykkien jyly,

maiseman kuva on synkkä ja tyly.

On taloista jäljellä kekälekasat,

murretut uunit ja autiot takat.

--Täällä leimusi lieskoina viha.

                                            ¤¤¤

Sankarimyytit saavat rauhanajan sukupolvet kuvittelemaan liikoja, varsinkin tulevissa yhteenotoissa, jotka odottavat jo kulman takana kuin hiipivä kuolema.

Hybridisota on jo täällä Suomen itsenäisyyspäivänä Armon Vuonna 2014, kun median mielipidepalstoilla mellastaa vieraan vallan trolliarmeija muokkaamassa internet-kansan tajuntaa. Hitaasti, hivuttamalla.

Sankarimyyttejä luovat sodat ovat takana. Tulevaisuus on täynnä anarkiaa, valhetta, petosta ja ihmisen raakaa petomaisuutta. Musta käännetään valkoiseksi ja kunnia petturuudeksi.

Sota käydään ensin ihmisten pään sisällä, sitten viedään tuhkatkin kylmentyneestä kotipesästä.

Myönnän, että tämä on inhorealistinen visioni tulevaisuudesta. Toivon syvällä sydämessäni, että se on sittenkin paha uni.

                                         ¤¤¤

Historioitsija, FM Mika Kulju on itsenäisyyspäivän alla kirjoittanut puhuttelevan teoksen Kohtalona Tali-Ihantala. Ihmisiä Suomen ratkaisutaistelussa. Gummerus 2014.

Kirjassa vedetään faktoja vilisevä kirjo sotatapahtumista, korkeista upseereista, mutta myös maan hiljaisista, jotka repäistiin sotaan kotipelloiltaan kesken syyskyntöjen.Kulju piirtää sodan arjesta kokonaiskuvan, joka tuulettaa virkistävällä tavalla perinteistä suomalaista sankarimyyttiä.

Minua eivät sankarimyytit enää kiehdo. On aika nostaa tavallinen ihminen Suomen itsenäisyystaistelujen takaa framille. Vaikkapa Eino Henttu. Pohjimmiltaan positiivinen ja iloinen pohjoisen mies, joka vain väsyi tappamiseen.

Kotipuolessa asuvan tyttöystävän mukaan Eino oli haavoittunut alavartaloon, mikä teki elämästä tuskallista. Fyysisen vamman lisäksi henkistä painolastia kasasivat rankat rintamakokemukset mielettömissä tykistökeskityksissä.

Mutta Suomi tarvitsi riveihinsä jokaisen kynnelle kykenevän miehen. Henttu tiesi tilanteen, mutta hän oli jo tehnyt oman ratkaisunsa.

                                               ¤¤¤

Viimeisellä lomallaan Henttu soitti kotituvan pikkukamarissa selloa, mikä oli hänen lempiharrastuksensa. Hän oli musikaalisesti lahjakas ja esiintyi muiden muassa maineikkaan viulistin Heimo Haiton kanssa.

Pikkusisko Anja muisteli viimeistä musiikkihetkeä, jonka helmenä jäi syvälle sisimpään soimaan kansansävelmä Karjalan kunnailla, josta tuli kotiväen vielä tajuamatta symbolinen hyvästijättö perheelle. Karjalan kunnaista tuli Eino Hentun kohtalo.

                                            ¤¤¤

Kotiloman jälkeen Henttu palasi pohjoisen miehistä koottuun yksikköönsä JR 12:n kuudenteen komppaniaan, joka siirrettiin tulipalokiireellä Itä-Karjalasta Ihantalaan. Käsky oli kova; asemat pidettävä vaikka viimeiseen mieheen.

Kotona Kolarissa pelättiin pahinta, mikä näytti toteutuneen, kun tuttu kirkkoherra ilmestyi vakavana pihamaalle. Tieto Eino Hentun kuolemasta sai perheen äidin itkemään ja huutaman hysteerisesti. Tyttären muistikuvien mukaan huuto tuntui loputtomalta ja se jäi 12-vuotiaan tytön mieleen ikuisiksi ajoiksi.

Viestintuoja kertoi vastoin parempaa tietoaan Eino Hentun kaatuneen ja sotilaan ruumiin jääneen kentälle.

Sankarivainajan ruumista kotikirkon multiin odottanut perhe sai pian kirjeen sotilaspastori Kauko Mäntylältä: 

¨Syvästi valittaen ilmoitan, että seurakuntanne alueella asuvan käsinetyöntekijä Juho Hentun, os. Vaattojärvi, poika Eino Kustaa Henttu on telotettu 22.7. – 44, jonka tiedon pyydän ilmoittaa ensitilassa Juho Hentulle.¨

                                              ¤¤¤

Kenttäoikeus oli Nuijamaan pitäjän Ketolan kylässä tuominnut Eino Hentun kuolemaan toistuvasta sotapelkuruudesta.

Henttu tuomittiin ammuttavaksi puolenpäivän aikoihin, minkä jälkeen sotilaspastori Mäntylä lähestyi kuolemaantuomittua. Henttu oli pastorin mukaan puhjennut äänekkääseen itkuun, minkä jälkeen hän pyysi kaikkia rikkomuksiaan ja syntejään anteeksi.

Tuomittu rauhoittui synninpäästön ja siunauksen jälkeen. Teloitusta odoteltaessa veisattiin virsiä ja jatkettiin keskustelua uskonasioista.

Henttu kirjoitti lyhyen elämänsä viimeisenä iltapäivänä kirjeen kotiväelleen:

¨Minun kohtaloni oli tällainen tässä maailmassa niinkö kuuletta. Mutta nyt on hyvä olla kun tein parannuksen ja uskoin synnit anteeksi Jeesuksen ristuksen veressä. Toivoisin, että kaikki veljeni ja siskoni tekisivät parannuksen aikoinaan, sillä sitä ei tiiä milloinka se kuolema tuleepi itse kunki kohdalle. Älkää surko siellä kotona, sillä minä löyän varmaanki paremman elämän nyt kuin tähän saakka on ollutkaan. Pyydän teiltä kaikilta synnit anteeksi. Terveisiä teille kaikille ja Jumalan rauhaa.¨

                                             ¤¤¤

Mika Kulju arvioi kirjassaan, että jälkipolvet eivät koskaan saa tietää, miksi sotamies Henttu loppujen lopuksi teki kohtalokkaat ratkaisunsa. Todennäköisin ja yksinkertaisin selitys lienee, ettei hän enää uskonut selviävänsä sodasta hengissä.

Sotakokemukset olivät väsyttänee miehen niin kuin tuhannet muut kanssakärsijät fyysisesti ja psyykkisesti. Uupumiselle ei löytynyt sota-aikana ymmärrystä, eikä karkuruudelle yleisestikään sodanjälkeisessä Suomessa.

Kesän 1944 sotapelkuruudesta tuomittiin kuolemaan yhteensä 44 suomalaista sotilasta. Mika Kulju arvelee, ettei muutamien kymmenien omien sotilaiden ampumisella ollut torjuntavoiton kannalta mitään merkitystä.

Tuskin suomalaista sotilasta pidettiin edes raaimman paineen alla etulinjassa omien luotien pelon voimalla.

                                             ¤¤¤

Mutta Eino Henttu käveli sotilaspastorin seurassa teloituspaikalle, niin kuin käsky oli käynyt. Ennen teloitusta pastori siunasi vielä Hentun, joka asetettiin paikalleen.

Kiväärien edessä sotilas ei halunnut sidettä silmilleen. Teloitettava laskeutui rauhallisesti polvilleen, katsoi surmaajiaan silmiin ja sanoi: ¨Jääkää Jumalan rauhaan, pojat.¨

Kiväärien laukaukset kaikuivat metsässä, ja tappamiseen väsynyt mies oli poissa.

JORMA MARTTALA

Kuvateksti:

Ihantalan sankarihaudat sotaisessa maastossa. Kohtalona Tali-Ihantala kirjan kuvitusta. SA-kuva.

Angelinaa ja amfora-ruukkuja

Angelinaa ja amfora-ruukkuja

Rapiat puolitoista kuukautta kesän pidennystä tutulla Gozon saarella Maltalla tarjosi tänä vuonna elämyksen, mikä palautti kylmän sodan aikaiset nuoruusmuistot kirkkaana mieleen.

Vierailu ydinsodan varalta syvälle kallioon viitisenkymmentä vuotta sitten louhitussa viljamyllyssä, ja päivänkohtaiset puheeenaiheet lyövät kättä: mikään ole ole muuttunut tässä napoleonkompleksejaan paikkaavien jästipäiden hitlereitten maailmassa.

                                            °°°°

Tiukasti Brittien hallinnassa toisen maailmansodan jälkeen pysyneen Maltan väestön leivän turvaamiseksi louhittiin kaikkiaan kahdeksan isoa viljasiiloa ja -myllyä syvälle kallion uumeniin, joista yksi Gozon saarelle.

Brittihallituksen siirtomaavirasto piti ydinasekonfliktin mahdollisuutta niin suurena Euroopassa, että Maltan väestön perusravinto pyrittiin turvaamaan kaikissa oloissa.

Xlendin lahdenpohjukkaan, Mount Carmel-kirkon naapuriin louhittiin 1954-1955 ensin 30 metriä pitkä, tilava tunneli, mikä johti tuhannen tonnin vetoiseen vehnäsiiloon. Viereen asennettiin järeä dieselkone pyörittämään myllyä. 

                                                            °°°°°

Teatteriohjaajat tietävät hyvin draaman kaaren. Jos ensimmäisessä näytöksessä nostetaan ase seinälle, toisessa näytöksessä sillä pitää ampua.

Tänä vuonna on kuultu ja luettu useampaankin otteeseen vihjauksia ydinasearsenaaliin turvautumisesta; pelkurin elkeitä. Toinen näytös alkaa. Kukaan ei vain tiedä milloin.

Ajankohtaisia puheita arvellessa ja viidenkymmenen vuoden takaista viljamyllyä katsellessa mieleen hiipii kirjailija Herman Hessen Arosusi-romaanissa käyttämä ilmaisu; Maaginen teatteri - vain hulluille!

                                                     °°°°

No, onneksi ja päivän pelastukseksi lokakuun alkupäivinä sukeltajaryhmä löysi Gozon rannikon tuntumasta parisenkymmentä metriä pitkän foinikialaisaluksen jäänteet 120 metrin syvyydestä,

Foinikialaisten tiedetään valloittaneen Maltan aikoinaan, mistä on jäänyt kulttuuriin ja kieleen oma kerrostumansa. Tutkijat arvioivat hylystä löydettyjen 50:n kaksikorvaisen amfora-ruukun olevan peräisin noin vuodelta 700 ennen ajanlaskumme alkua. Hienosti muotoiltuja käyttö- ja varastointiesineitä ihmisten todelliseen tarpeeseen.

Sukeltajat, Maltan yliopiston meriantropologit ja muu kansainvälinen tutkijajoukko ottavat hylystä arviolta 8000 korkealaatuista video- ja valokuvaa. Koko komeus kuorrutetaan uusimmalla 3 D-tekniikalla.

Sykähdyttää jo etukäteen tuleva elämys. Joka on katsellut ikivanhojen merenpohjasta nostettujen ruukkujen muotokieltä, palaa kotiin rikkaampana kuin yksikään lottovoittaja.

                                              ****

Kokonaan oma lukunsa Gozon syksyssä on ollut brittiohjaajan ja näyttelijän Angelina Jolien ja tuoreen aviomiehensä Brad Pittin valloittama lahdenpohjukka Mgarr Ix-Xinissä.

Bye the sea-elokuvaa varten iso merenlahti suljettiin kolmeksi kuukaudeksi maalta, mereltä ja ilmasta. Sulku pitää. Virka-asuiset poliisit vahtivat tiesuluilla, olen testannut.

Tiettävästi lahdenpohjukassa pientä kahvikioskia pitäneelle yrittäjälle maksettiin kolmen kuukauden menetetyistä tuloista noin kymmenen vuoden palkka.

Pariskunnalla lienee tuohta millä mällätä, sillä Angelinan tiedetään ostaneen tuoreelle siipalleen Gozon pääkaupungin Victorian parhaimmasta jalokiviliikkeestä puolentoista miljoonan euron arvoisen kellon.

                                             ****

Hienoja jahteja kiinnittyy paikallisiin satamiin ja rekat kiskovat muiden näyttelijöiden toinen toistaan pidempiä ja komeampia pyörillä liikkuvia residenssejä.

Tuskinpa Angelina edes tietää Mgarr Ix-Xinin lahdenpohjukan historiaa, jota elokuvan virtuaalitodellisuus ei koskaan voita.

Kun turkkilaiset merirosvot hyökkäsivät päällikkönsä Dragutin johdolla Gozolle vuonna 1551, laivasto tuli maihin Mgarr Ix-Xinistä ja vei koko saaren väestön - arviolta 5000 aihmistä - Turkin sulttaanin orjiksi.