Lapin
tarinat ovat eläneet ja pulpahdelleet mieleni pintaan tasaisin väliajoin kuin
sadepisarat sen jälkeen, kun viitisenkymmentä vuotta sitten tein ensimmäisen
pitkän vaelluksen Saariselältä Lumikurun kairoille.
Juhannuksen
korvissa muistelin Inarin Karhunpesäkiviä ja Utsjoen Rikkaan-Hannun hurjaa
akkaa. Näistä Ison Inarin syvistä vesistä ja lappalaisten jättämistä jäljistä
myös Viljakkalan kansanperinne ja Ylöjärven emopitäjän Suur-Pirkkalan
hiidentien tarinat ovat imeneet väkevää alkuvoimaa.
¤¤¤
Inarin
länsipuolella Myössäjärven kupeen Karhunpesäkiven, Suomen suurimman tafonin
(rapautumisonkalo) sisällä mahtuu raavas mies seisomaan; veden kovertamat
sisäseinät kertovat tarinaa, miten lumimyrskyn yllättämä lappalainen vietti
yötä tässä karussa hostellissa yhdessä talviunta nukkuvan karhun kanssa.
Niin
kuin kaikissa hyvistä tarinoista, tästäkin liikkuu puolenkymmentä erilaista
versiota. Ensimmäisen version mukaan lumimyräkästä selvinnyt huomasi vasta
aamulla petikaverinsa, häippäisi nopeasti luolasta ja kiitti kortteerista.
Toisen version mukaan rajuilmaa paennut löysi kiviluolasta karhun ja ampui sen
siihen paikkaan. Siitä karhunpesäkiven nimi.
Kolmannen
tarinan mukaan kesäkuumalla vasotuksella ollut poromies kömpi helteisenä
kesäpäivänä kivenkoloon ja vuorasi itsensä sammalilla. Samaan aikaan tehtiin
tietä Myössäjärven vieritse ja työmaan mestari esitteli vierailleen aitoa
karhunpesää sammalvuoteineen. Yllätys oli iso, kun sammaleiden seasta kömpikin
uninen poromies.
¤¤¤
Utsjoen mahtavinta, yli 15 000 nupin
porotokkaa hallinnut Rigge-Hans eli Rikas-Hannu omisti maahisilta saadun
onnenporon, tuulennopean sarvipään, jonka selässä kasvoi linnunhöyheniä.
Eniten
pororuhtinas rikastui tappelemalla staalojen, uhkaavien voimien kanssa. Vanha
kuvaus kertoo kaiken tästä menninkäisestä: ¨Tuli tunturista mies, jätinkokoinen
ja häijy. Kuljeksi varjoissa kuin katoava kuunsirppi, keräsi lapset pataansa.
Koira kannoiltansa katosi, kohti suuren aavan lakeutta.¨
Hannu
tappeli kerran yhdentoista staalon kanssa ja nitisti kaikki. Jokaisella
staalolla kerrotaan olleen hihassaan ja peskinpovessa kapan verran hopearahoja
– jotka kaikki päätyivät Hannun kirstuun.
¤¤¤
Aimo
Kejosen tarinan mukaan kerran Hannun ollessa kodassaan eukkonsa kanssa
lemmentöissä tuli kahdestoista staalo, kaikkia edellisiä isompi ja ylpeämpi
kodan ovelle ja karjaisi: - Kost lee, Rigges-Hans? (Oletko siellä Rikas-Hannu?)
Tules tappelemaan! Varmaan haluat minunkin hopearahani.
Hannu
säikähti ja valahti hervottomaksi, mutta akka sähähti, potkaisi peitot
päältään, tempaisi kirveen ja syöksyi ilkialastomana ulos karjaisten tunturiin:
- Tast lem!!! (Tässä olen).
Staalo
ällistyi, tuijotti akkaa suu auki ja sanoi: - Hullu mies, tipero poissa ja
guolak rinnassaki!
Siinä
samassa Hannun akka löi staaloa kirveellä päähän ja kotakunta sai hopearahansa.
Aarnivalkeat ovat palaneet syksyöinä sen jälkeen hopearahojen kätköpaikan
lähistöllä.
¤¤¤
Lappalaiset
jättivät Ylöjärven seudulle noin 2 500 vuotta sitten pysyvät jäljet
tarina- ja nimistöperinteeseen.
Vaikea
kuvitella, miltä pronssikauden aikainen maahanmuuttopolitiikka näkyi ja kuului.
Joka tapauksessa Pirkkalankylässä asui melkoinen etninen sekametelisoppa, kun
idästä tulleet suomalais-ugrilaiset (lappalaiset mukaan lukien), vaihtoivat
kulttuurinsa kivikaudesta rautakauteen vauhdikkaasti samoilla asentopaikoilla
etelästä tulleiden indoeurooppalaisten ja germaanien kanssa.
Lappalaisten
ja hämäläisten yhteiselo ja geneettinen sulautuminen oli tiivistä siihen asti,
kunnes vaeltavat poronhoitajat lähtivät vähitellen kohti pohjoista ja maanviljelyn
aloittaneet jäivät paikalleen noin vuonna 600 ennen ajanlaskumme alkua.
Vuosisatoja
siirtyneen perinnetiedon ja Vesilahden kirkkoherran 1700-luvun muistiinpanojen
mukaan viimeiset lappalaiset häädettiin 1300-luvulla Pyhäjärveltä Sorvanselän
Vapalonsaaresta, mistä he siirtyivät Ylöjärven Pengonpohjaan. Sieltä matka
jatkui aikanaan Pohjanmaan suuntaan.
¤¤¤
S.Jussi
Kaskimiehen ja Hannu Sinisalon mainiossa Viljakkala-kirjassa kerrotaan
Tervalammin isännän hurjasta lapinmatkasta. Tämä ja monet tarinat yhdistävät
nämä alueet laajan Lapinmaan rikkaaseen kertomaperinteeseen.
Viljakkalan
Perämaassa asunut Tervalammin isäntä teki turkiskauppoja lappalaisten kanssa,
kun yhdellä matkalla alkoi jo tulla kiire kotiin jouluksi.
Lappalaisäijän
kanssa tehtiin kontrahti, nykyisin termein diili, että tämä kyytisi hänet
kotiin jouluaattoehtooksi.
Kyytimies
kysäisi: ¨Mennäänkö niin lujaa kuin ihmisen ajatus, nuolen singahdus, vai niin
lujaa kuin koirasteeren lento?¨.
Isäntä:
¨Mennään niin lujaa kun ihmisen ajatus.¨
Niin
Tervalammin äijä istui pulkaan; kuului vain vongahdus ja isäntä parahti:
lakkini putos!
Se
oli myöhäistä jästiä, se jupina, kun oli jo ohitettu seitsemän kirkkoa ja äijä
tömähti Tervalammin pihaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti