Pyhät kissat pankissa

Armoitettu kansantaloustieteilijä Yrjö Jahnsson vertasi 1930-luvulla Suomen pankin johtoon nostettuja Väinö Tanneria, Risto Rytiä ja Kyösti Kalliota ammoisiin pyhiin kissoihin, joita persialaiset kantoivat sylissään lamauttamaan egyptiläisten vastarinnan taistelussa.

Vaikka Jahnsson oli Gunnar Myrdalilta omaksumiensa talousoppiensa kanssa valovuoden edellä aikaansa, Suomen johtaville puolueille tehty heitto pyhistä kissoista osoitti loistavaa retoriikkaa ja historian tajua, josta nykypoliitikot saisivat ottaa oppia.

                                                ¤¤¤

Kissasta tuli aikoinaan Egyptissä palvottu eläin ja jumalatar, jota juhlittiin vaaleanpunaisesta graniitista rakennetussa temppelissä kuin viimeistä päivää. Niiliä pitkin paikalle saapui vuosittain pyhiinvaeltajia pilvin pimein.

Tuntuu uskomattomalta, että historian myöhemmissä käänteissä Egyptistä on löydetty valtavia hautausmaita, joissa lepäsi jopa 300 000 kissamuumiota. Yhden faaraon haudasta Thebassa löytyi kiveen hakattu iso kuva hallitsijasta ja hänen rakkaasta kissastaan Buhakista.

Köyhä väki kyhäsi ja väritti kissojensa muumiot oljesta. Varakkaamman väen lemmikit muumioitiin papyrysmassalla, käärittiin arvokkaisiin liinoihin ja laskettiin sen jälkeen koristeellisesti veistettyihin sarkofageihin.

Palvonta oli kuolemanvakavaa. Kun roomalainen sotilas kerran teki karvaisesta jumalattaresta vahingossa hakkelusta, raivostunut väkijoukko lynkkasi soturin ennen kuin kukaan ehti kissaa sanoa.

                                                  ¤¤¤

Kissojen palvonta alkoi Egyptissä varsin käytännönläheisestä syystä; rotat ja muut pikkujyrsijät saivat kiitettävästi kyytiä viljavarastojen lähellä.

Aivan samalta pohjalta syntyi Suomessakin lentävä lause Vilkkilän kissoista. Isonvihan aikaan Vilkkilän kylän väki Hauholla pakeni metsiin. Kissat pelastivat vilja-aitoissa hiiriltä ja rotilta sen, minkä vainolainen jätti rosvoamatta. Vilkkilän sankarikissat nousivat tämän uroteon jälkeen vähintäänkin puolijumaliksi kylän raitilla.

                                               ¤¤¤

Kun nyt sankarikissoista innostuin, hehkutetaan oikein kunnolla; muistakin kuin Felixistä ja katti-Karvisesta. Yksi nousee ylitse muiden kissojen; englantilaisen hävittäjän HMS Amethystin laivakissa Simon.

Simon ei ollut mikä tahansa kujien tappelukolli. Kun Maon joukot tulittivat  Shanghain edustalla engelsmannien sotalaivan miltei seulaksi, mustavalkoinen laivakissa viritti taistelutahtonsa äärimmilleen. Parisenkymmentä sotilasta oli menettänyt henkensä ja HMS Amethyst lojui rannikon mutaan juuttuneena. Simon-kissa sai ammuksista vakavia osumia käpäliinsä, mutta kävi siitä huolimatta hurjana laivan ruumaan pesiytyneiden rottalaumojen päälle.

Jo antautumismielialaan vajonnut laivan miehistö sai päällikköä myöten laivakissan esimerkistä virtaa ja taistelutahtoa. Miehistö kesti kuin kestikin yli kolmen kuukauden helvetin ennen kuin taistelutantereelle päässyt toinen englantilaisalus toi pelastuksen koko joukolle.

Britit eivät olisi brittejä, jos eivät palkitsisi sodassa kunnostautuneita eläimiä kelpo gentlemannin tavoin.

Kuuluisa PDSA Dickin Medal, eräänlainen Yrjön-risti on myönnetty kymmenille kirjekyyhkyille ja 18:lle koiralle, mutta vain yhdelle kissalle maailmassa – HMS Amethystin urhoolliselle laivakissa Simonille.

                                                             ¤¤¤

Kun persialaiset hyökkäsivät noin 525 eKr Niilin rannoille, he ottivat egyptiläisten kissanpalvonnasta kaiken irti. Hyökkääjät olivat vanginneet varoiksi mukaansa tuhansia kissoja, joita kantoivat sylissään suojakilpinä taistelukentälle. Niin vain kävi, että egyptiläiset antautuivat mieluummin kuin haavoittivat pyhiä eläimiään.

Talousnäkemystensä vuoksi melkoiseen rumputuleen joutuneen Yrjö Jahnssonin vertaus pyhistä kissoista osui nappiin aikoinaan Suomen poliittisella taistelukentällä.

Suomen pankin rahapolitiikan kritiikki oli vaimentunut kummasti sosiaalidemokraattien, edistysmielisten ja maalaisliittolaisten leireissä, kun Jahnssonin mainitsemat pyhät kissat istuivat kilpinä pankin johdossa.

En nyt halua enempää näppejäni pistää politiikkaan. Sen kuitenkin haluan sanoa, että älykkäät heitot ja tarvittaessa historiaan nidotut oivat vertauskuvat purevat paljon paremmin äänestäjiin kuin hiekkalaatikoilta tuttu mäiskintä ja häh-häh-mollaaminen.

                                                       

Sateenkaaren tuolla puolen

Lauri Pohjanpää loi hienoviritteisen ilmaisun sateenkaarelle, joka yhdistää maailman kaikkien ihmisten kokemuskirjoa aikojen alusta saakka:

Pisaran laulu

Olin kirkas. Pois olin tuokiossa ­–

meren helmaan heityin mitattomaan.

Minä onnellinen!

Sain auringossa ma hetken kuvastaa

taivaan ja maan.

¤¤¤

Sydänsuvella sateenkaarta ei voi havaita keskipäivän vaiheilla, koska aurinko vaeltaa silloin liian korkealla ja spektrin värit hehkuvat horisontin alapuolella. Heinäkuun puolivälin jälkeen auringon säteet taittuvat taas sateenkaareen horisontin yläpuolella.

Koskenniemi oli varmaan mytologiansa lukenut.

Suomalaisessa tarustossa sateenkaarta pidettiin Ukkojumalan jousena, jolla tämä ampui salamoita ja valtavia kivenjärkäleitä.

Kreikan mytologiassa sateenkaaren siivekäs jumalatar Iris laskeutui Merkuriuksen sauva kädessä Olympokselta välittämään Zeuksen ja Heran käskyjä.

Kimalteleviin kastepisaroihin pukeutunut sateenkaaren jumalatar Iris jätti nimensä ihmisen silmän värikalvoon ja kukkiin, kuten kurjenmiekkaan.

Jaavan vanhoissa myyteissä sateenkaari kuvattiin kaksipäiseksi käärmeeksi, jonka toinen pää imee vettä pohjoisesta merestä ja toinen sylkee sen eteläiseen mereen.

Perun inkat liittivät sateenkaaren pyhään aurinkoon, mistä syntyi kuninkaiden vaakuna- ja tunnuskuvio. Kiinalaiset yhdistivät sateenkaaren elämää ylläpitävään yhteyteen - jiniin ja jangiin.

Tavalla tai toisella esihistorian ihmiset ovat aina yhdistäneet sateenkaaren ihmisten ja jumalien yhdyssillaksi. Myös Raamattu kuvaa tämän halo- ja valoilmiön Jumalan ja ihmisen välisenä merkkinä.

Kuun ympärille syntyy myös sateenkaari, jossa on auringon sateenkaaren spektri; näitä värejä ihmissilmä ei pysty heikossa kuunvalossa erottamaan.

                                                     ¤¤¤

Kristillisessä symboliikassa lähestytään jo aavistuksen verran tieteellistä perustaa, joka liittyy sateenkaaren syntyyn ukkosmyrskyjen ja rankkasateiden jälkeen.

Keskiajalla sateenkaaren päävärit olivat vedenpaisumukseen viittaava sininen, maailmanloppua merkitsevä punainen ja uutta maata tarkoittava vihreä.

Yhden tulkinnan mukaan värikirjo syntyi seitsemän sakramentin mukaan tai Pyhän Hengen seitsemän lahjan vertauskuvana. Taivaan ja maan sovintoa kuvaavana Maria-symbolina sateenkaari avaa toivoa elämään.

Raamatussa sateenkaari kuvataan Jumalan liiton merkkinä ja todisteena, ettei vedenpaisumus enää hukuta luomakuntaa.

                                               ¤¤¤

Kun sateenkaaresta riisutaan mytologian ja uskontosymboliikan ainekset, tullaan tieteen tekijöiden kentälle ja lähihistoriaan.

Hyvässä seniori-iässä muistellaan vuoden 1967 hiostavan kuumaa hippikesää ja maailman rakkautta raikaavaa sateenkaarikansaa vellomassa festarihistorian ensimmäisiä sydämenlyöntejä.

Ilmakehän ilmiöistä Meteorologica-nimitystä käyttänyt Aristoteles päätteli jo noin 350 vuotta ennen ajanlaskumme alkua, että sateenkaari syntyy valon heijastuessa pilvestä.

                                               ¤¤¤

Sateenkaaret ovat aina saman kokoisia, ja niitä voi hyvässä lykyssä ilmestyä kaksikin taivasta koristamaan; joko ehjänä kaarena tai pieninä osina.

Nykyaika osaa vetää sateenkaari-ilmiön ydinfysiikkaan saakka, mutta pohjimmaltaan hienon värispektaakkelin synty on selkeä: valonsäteen kulkusuunta muuttuu auringonvalon osuessa sadepisaran pintaan.

Valonsäteen osuessa vesipisaran sisäpintaan, se heijastuu kuin peilistä ja siirtyessään pois tiheämmästä aineesta harvempaan, se taittuu toisen kerran.

Sateenkaari syntyy vastapäätä aurinko ja värit heijastelevat valon aallonpituutta: kaaren ulkoreunaa värjäävä punainen taittuu vähiten ja sisäreunan viloletti eniten. Näiden väliin jäävät oranssi, keltainen, vihreä ja sininen.

Mitä isommat sadepisarat taivaalta putoilevat, sitä kirkkaampi sateenkaaren värikirjo ihmisten ihailtavaksi avautuu.

                                              ¤¤¤

Sateenkaari on aikojen alusta lähtien yhdistetty toiveikkuuteen suuremmasta voimasta, ikuisen rauhan ja rakkauden maasta; toisin sanoen – haaveiden maasta; sillasta paratiisiin.

Inuiitit kielsivät viheltämisen sateenkaarelle, saamelaiset uskoivat sateenkaaren tuovat rauhaa riitoihin, Afrikan bantut ja Arizonan intiaanit pitivät sateenkaarta myrskyt ja muut vaarat pois lakaisevana ilmiönä.

Germaanisissa kansantarinoissa maalataan hienosti sateenkaari paletiksi, jolla taivaan ja maan Luoja väritti linnut.

                                                 ¤¤¤

Usko Kemppi suomensi tyylikkäästi 1900-luvun kenties suosituimman musiikkikappaleen, Harold Arlemin elokuvaan Ihmemaa Oz säveltämän ja E.Y.Harburgin sanoittaman Over the Rainbow – Sateenkaaren tuolla puolen, joka siivittää meidät lempeisiin askeleisiin ja ajatuksiin kauniissa kesässä.

…Sateenkaari vie maahan, satujen;

pois häipyy kaikki surut, huolet, kaiken kauniin antaa siellä

sulle voisin. Kerran mä siitä laulun kuulin ja uskoin sen…

Rigge-Hansin hurja akka

Lapin tarinat ovat eläneet ja pulpahdelleet mieleni pintaan tasaisin väliajoin kuin sadepisarat sen jälkeen, kun viitisenkymmentä vuotta sitten tein ensimmäisen pitkän vaelluksen Saariselältä Lumikurun kairoille.

Juhannuksen korvissa muistelin Inarin Karhunpesäkiviä ja Utsjoen Rikkaan-Hannun hurjaa akkaa. Näistä Ison Inarin syvistä vesistä ja lappalaisten jättämistä jäljistä myös Viljakkalan kansanperinne ja Ylöjärven emopitäjän Suur-Pirkkalan hiidentien tarinat ovat imeneet väkevää alkuvoimaa.

                                         ¤¤¤

Inarin länsipuolella Myössäjärven kupeen Karhunpesäkiven, Suomen suurimman tafonin (rapautumisonkalo) sisällä mahtuu raavas mies seisomaan; veden kovertamat sisäseinät kertovat tarinaa, miten lumimyrskyn yllättämä lappalainen vietti yötä tässä karussa hostellissa yhdessä talviunta nukkuvan karhun kanssa.

Niin kuin kaikissa hyvistä tarinoista, tästäkin liikkuu puolenkymmentä erilaista versiota. Ensimmäisen version mukaan lumimyräkästä selvinnyt huomasi vasta aamulla petikaverinsa, häippäisi nopeasti luolasta ja kiitti kortteerista. Toisen version mukaan rajuilmaa paennut löysi kiviluolasta karhun ja ampui sen siihen paikkaan. Siitä karhunpesäkiven nimi.

Kolmannen tarinan mukaan kesäkuumalla vasotuksella ollut poromies kömpi helteisenä kesäpäivänä kivenkoloon ja vuorasi itsensä sammalilla. Samaan aikaan tehtiin tietä Myössäjärven vieritse ja työmaan mestari esitteli vierailleen aitoa karhunpesää sammalvuoteineen. Yllätys oli iso, kun sammaleiden seasta kömpikin uninen poromies.

                 

                                            ¤¤¤

Utsjoen mahtavinta, yli 15 000 nupin porotokkaa hallinnut Rigge-Hans eli Rikas-Hannu omisti maahisilta saadun onnenporon, tuulennopean sarvipään, jonka selässä kasvoi linnunhöyheniä.

Eniten pororuhtinas rikastui tappelemalla staalojen, uhkaavien voimien kanssa. Vanha kuvaus kertoo kaiken tästä menninkäisestä: ¨Tuli tunturista mies, jätinkokoinen ja häijy. Kuljeksi varjoissa kuin katoava kuunsirppi, keräsi lapset pataansa. Koira kannoiltansa katosi, kohti suuren aavan lakeutta.¨

Hannu tappeli kerran yhdentoista staalon kanssa ja nitisti kaikki. Jokaisella staalolla kerrotaan olleen hihassaan ja peskinpovessa kapan verran hopearahoja – jotka kaikki päätyivät Hannun kirstuun.

                                                 ¤¤¤

Aimo Kejosen tarinan mukaan kerran Hannun ollessa kodassaan eukkonsa kanssa lemmentöissä tuli kahdestoista staalo, kaikkia edellisiä isompi ja ylpeämpi kodan ovelle ja karjaisi: - Kost lee, Rigges-Hans? (Oletko siellä Rikas-Hannu?) Tules tappelemaan! Varmaan haluat minunkin hopearahani.

Hannu säikähti ja valahti hervottomaksi, mutta akka sähähti, potkaisi peitot päältään, tempaisi kirveen ja syöksyi ilkialastomana ulos karjaisten tunturiin: - Tast lem!!! (Tässä olen).

Staalo ällistyi, tuijotti akkaa suu auki ja sanoi: - Hullu mies, tipero poissa ja guolak rinnassaki!

Siinä samassa Hannun akka löi staaloa kirveellä päähän ja kotakunta sai hopearahansa. Aarnivalkeat ovat palaneet syksyöinä sen jälkeen hopearahojen kätköpaikan lähistöllä.

                                                  ¤¤¤

Lappalaiset jättivät Ylöjärven seudulle noin 2 500 vuotta sitten pysyvät jäljet tarina- ja nimistöperinteeseen.

Vaikea kuvitella, miltä pronssikauden aikainen maahanmuuttopolitiikka näkyi ja kuului. Joka tapauksessa Pirkkalankylässä asui melkoinen etninen sekametelisoppa, kun idästä tulleet suomalais-ugrilaiset (lappalaiset mukaan lukien), vaihtoivat kulttuurinsa kivikaudesta rautakauteen vauhdikkaasti samoilla asentopaikoilla etelästä tulleiden indoeurooppalaisten ja germaanien kanssa.

Lappalaisten ja hämäläisten yhteiselo ja geneettinen sulautuminen oli tiivistä siihen asti, kunnes vaeltavat poronhoitajat lähtivät vähitellen kohti pohjoista ja maanviljelyn aloittaneet jäivät paikalleen noin vuonna 600 ennen ajanlaskumme alkua.

Vuosisatoja siirtyneen perinnetiedon ja Vesilahden kirkkoherran 1700-luvun muistiinpanojen mukaan viimeiset lappalaiset häädettiin 1300-luvulla Pyhäjärveltä Sorvanselän Vapalonsaaresta, mistä he siirtyivät Ylöjärven Pengonpohjaan. Sieltä matka jatkui aikanaan Pohjanmaan suuntaan.

                                           ¤¤¤

S.Jussi Kaskimiehen ja Hannu Sinisalon mainiossa Viljakkala-kirjassa kerrotaan Tervalammin isännän hurjasta lapinmatkasta. Tämä ja monet tarinat yhdistävät nämä alueet laajan Lapinmaan rikkaaseen kertomaperinteeseen.

Viljakkalan Perämaassa asunut Tervalammin isäntä teki turkiskauppoja lappalaisten kanssa, kun yhdellä matkalla alkoi jo tulla kiire kotiin jouluksi.

Lappalaisäijän kanssa tehtiin kontrahti, nykyisin termein diili, että tämä kyytisi hänet kotiin jouluaattoehtooksi.

Kyytimies kysäisi: ¨Mennäänkö niin lujaa kuin ihmisen ajatus, nuolen singahdus, vai niin lujaa kuin koirasteeren lento?¨.

Isäntä: ¨Mennään niin lujaa kun ihmisen ajatus.¨

Niin Tervalammin äijä istui pulkaan; kuului vain vongahdus ja isäntä parahti: lakkini putos!

Se oli myöhäistä jästiä, se jupina, kun oli jo ohitettu seitsemän kirkkoa ja äijä tömähti Tervalammin pihaan.

Kuuluuko piru kristinuskoon?

Vasta seniori-iällä ymmärrän kirjallisuuden arvon ihmisen sisäisen maailman ainespuiden kasaajana; nuorempana pidin lukemista itsestäänselvyytenä, jota kaikki harrastavat. Vähitellen suomut ovat tippuneet silmistä.

Kuluvan kevään aikana vietin monta inspiroivaa tovia Maallinen onni-teoksellaan lakeereita niittäneen Lin Jutangin Vastavirran ilot-kirjan, älykköystävysten Paul Austerin ja J.M.Cotzeen kirjekirjan Tässä ja nyt sekä italialaisen mestarin Alberto Moravian elämäkerran parissa.

                                            ¤¤¤

Lin Jutangin mietteitä lukiessa pitää istua puutarhakeinussa, katsoa valkopilvien vaahtopäiden leijuntaa taivaan siniholvissa. Eija Palsbon suomentama ja Gummeruksen tasan viisikymmentä vuotta sitten kustantama Vastavirran ilot ottaa alttiin lukijan kuin lämmin kädenpuristus.

Tämä kiinalaisen filosofian syvällinen tuntija on osaltaan avannut käsitystäni tavaravuorien ympäröimien länsimaiden ihmisten henkisestä tyhjyydestä.

                                            ¤¤¤

Lin Jutang nousee ratsaille amerikkalaisen runoilijan ja filosofin Ralph Waldo Emersonin kanssa (1803-1882) ja antaa palaa.

Emerson on Jutangin mielestä nykyajan ihmiselle suunnattomasti läheisempi kuin monet niistä paljon mainostetuista talouselämään tuijottavista ajattelijoista, jotka haluavat upottaa yksilön tarkasti suunniteltuun valtiokoneistoon ja uskottelevat ihmisen tärkeimpien kykyjen olevan tuottaa ja kuluttaa.

Kirjailija nauraa hyhhyh-tärkeileville ihmisille ja palauttaa arkiseen ammatinharjoittamiseen lauhkeaa tervejärkisyyttä. Kalastaja voi muita helpommin vastata kysymykseen: Mitä varten sinä elät?

Hän vastaa: Nauttiakseni elämästä – elämän lahjasta.

                                                 ¤¤¤

Kalastajan korviin kantautuu säikkyneen linnun kirkaisu, oudon eläimen tukahtunut ulvaisu metsästä tai kalan äkillinen loiskahdus vedestä; ja kalastajan mieli kirkastuu huolettomaksi. Hän tajuaa elämän leviävän edessään katettuna juhla-ateriana.

Ihminen uppoaa yleensä arkipäiväisiin askareihinsa ja joutuu täysin erilleen luonnosta. Vihdoin hän havahtuu tyrmistyneenä huomaamaan, että hän ei tiedä elämänsä todellista tarkoitusta ja päämäärää, ja hän päättää vallata oman elämänsä uudelleen.

                                             ¤¤¤

Ikätoverini, amerikkalainen menestyskirjailija Paul Auster ja Australian Adelaidessa asuva kirjallisuuden professori J.M.Coetzee kirjoittivat hienon kirjeenvaihtokirjan (Tässä ja nyt. Kirjeitä ystävyydestä. Kustannusosakeyhtiö Tammi 2013).

Legendaarisen Tammen keltaisen kirjaston tuorein uutuus pysäyttää lukijan monessa kohtaa.

Minut sai alleviivaamaan sivulla 225 ollut Coetzeen kirje, missä hän suomii kovin sanoin maailman menoa.

…Noin vuoden 1970 jälkeen planeetan johtoon on propagoitu ja yllytetty ja päästetty valloilleen perin alhainen näkemys ihmisistä koneina, jotka ajavat vain itsekkäästi taloudellista etuaan ja kamppailevat kaikki keskenään aineellisista ryöstösaaliista (ekonomia: juontuu sanoista oikos ja nomos ja tarkoittaa taloudenhoitoa).

…Näin on päässyt valloille viheliäinen käsitys politiikasta ja sen myötä perin halveksiva näkemys käytännön politiikasta. Nyt samat poliitikot, jotka eivät vähääkään vastustaneet tuota alhaista yhteiselonäkemystä, saavat silmilleen äänestäjien raivon ja halveksunnan, raivokkaan halveksunnan, kun he näkevät millaisia omaa etuaan ajavia koneita kaikki poliitikot ovat.

…Sana ’luottamus’ on menettänyt kaiken uskottavuutensa. Jos nykyään joku poliitikko menisi lausumaan julkisesti nämä sanat: ¨Pyydän teitä luottamaan minuun¨, hänet naurettaisiin nurin, vaikka hän sanoisi sen kuinka tosissaan.

                                                ¤¤¤

Olen arvostanut vuosikymmenet Alberto Moravian kirjallista lahjakkuutta Roomattaren jo ajat sitten luettuani, mutta vasta nyt käsiini osui Mirjam Polkusen vuonna 1996 suomentama ja Tammen julkaisema Moravian elämä, jonka Alain Elkann kirjoitti.

Tässä kirjassa minut pysäytti Moravian kertomus matkastaan Sveitsin Zürichiin tapaamaan psykoanalyysin mestaria Carl Gustaf Jungia.

Moravia sai kuulla Jungin uusimmasta teoksesta Symbolik des Geistes (Hengen symboliikka). Tässä teoksessa ajattelija esittelee omia näkemyksiään Pyhän kolminaisuuden dogmiin.

Kristillinen dogmi on Jungin mukaan kollektiivinen psyyken symboli: Isä symboloi tietyllä tavalla primitiivistä vaihetta, Poika välivaihetta ja Pyhä Henki kolmatta vaihetta.

Carl Jung halusi lisätä Pyhään kolminaisuuteen vielä neljännen jäsenen, hämärän ja tiedostamattoman tehtävän toteuttajan – paholaisen.

                                                      ¤¤¤

Ihmismielen syvyyksissä askaroineen Jungin mielestä muinaisina aikoina paholaisella, siis tiedostamattomalla oli suora suhde henkeen, siis tietoisuuteen.

Tuo suhde oli kaiken kaikkiaan hyväksi, koska tietoisuus ruokki valoaan tiedostamattoman pimeällä; siis positiivista tiedostamattoman negatiivisuudella, järkeä tiedostamattoman vaistonvaraisuudella.

Muinaiset uskonnot käyttivät tunsivat tuon suhteen tietoisen ja tiedostamattoman välillä ja käyttivät sitä hyväkseen.

Jung päätteli, että kristinuskosta ja ennen kaikkea uskonpuhdistuksesta lähtien tiedostamattomasta, siis paholaisesta, tuli yhä enemmän ja enemmän torjuttu, tukahdutettu, unohdettu ja poistettu.

¨Saatanallisessa ylpeydessään pohjoinen protestantti uskoi tulevansa toimeen ilman paholaista. Mutta silloin, saaden voimaa juuri tästä perinpohjaisesta tukahduttamisesta, tiedostamaton purkautui tuhoisalla ja paholaismaisella tavalla aiheuttaen suuren katastrofin.¨

                                                ¤¤¤

Näin Carl Jung löysi synkät juuret ensimmäiselle ja toiselle maailmansodalle sekä natsien rikoksille ihmisyyttä vastaan.

Tämän päivän kauheuksien juuret saattavat versoa samasta maaperästä.