On meillä elo kuninkaan, se joka hetki ilon toi

Suloisen suviajan iloksi sepittelen oodin joutilaisuudelle, tälle hupenevalle luonnonvaralle.

Veikkaan, että lähivuosina joutilaisuus brändätään ja henkilökohtaiset joutilaisuusvalmentajat, personal trainerit, nousevat kehiin.

                                        ¤¤¤

Oivallinen onkimies-teoksellaan vuonna 1635 joutilaisuuskirjallisuuden ikoniksi ponnahtanut Izaak Walton saa johdatella meidät laulullaan kesämökkeilyn syvimmän olemuksen lähteille:

Näin paistaessa päivän tään, me kerjäläiset leikitään.

Ei viulu pidä puoliaan, kun meidän riemuräikät soi,

on meillä elo kuninkaan; se joka hetki ilon toi.

Syöt nukut, juot kun haluat ja mielin määrin vaellat.

                                       ¤¤¤

Norjalainen sosiaaliantropologian professori Thomas Hylland Eriksen pysäytti kirjoituksillaan ja mm. Helsingin Sanomien haastattelussa muutama vuosi sitten minut ja monet muut. Hän sanoi, että ihmiskunnan tuhoisin ongelma ei ole ilmastomuutos, velkakriisi eikä syrjäytyminen. Ongelma on hitaan ajan puute.

Itse kukin voi huomata, miten koko maailman sydämenlyöntien tahdittama internetissä vaeltelu koukuttaa ihmisen verkkojensa syövereihin – syvälle.

Silloin, kun ei lehtevän pihakoivun alle viritetyssä riippumatossa pysty kroonisen keskittymiskyvyn puutteen vuoksi lukemaan edes kirjoja, on sairastunut sivistyneen maailman akuuteimpaan neuroosiin.

                                       ¤¤¤

Ei Thomas Eriksenkään informaatioteknologian nopeutta vastusta. Asiat, mitkä voi tehdä nopeasti, on syytä tehdä nopeasti, mutta vähintään yhtä tärkeätä on vaalia vastapainoksi hidasta aikaa kuin uhanalaista luontoa

Allekirjoitan täysillä tutkijan näkemykset hitaan ajan vaalimisesta. Parhaimmat oivallukset ja luovat hetket syntyvät sohvalla joutilaana loikoillessa tai kauniina kesäpäivänä riippumatossa heinänkorsi suupielessä, kun valkeat kumpupilvet vaeltavat levollisina taivaan siniholvin alla.

                                          ¤¤¤

Maallinen onni-teoksellaan länsimaiset lukijat lumonnut kiinalaissyntyinen Lin Jutang lausuu oodinsa sohvallaloikoiluun… Makoilu on ideoita varten. Kirjailija saa enemmän ajatuksia artikkeleihinsa ja romaaneihinsa tässä asennossa kuin voisi saada istumalla itsepintaisesti pöydän ääressä aamut ja iltapäivät. Siinä, puhelinsoittojen ja hyvää tarkoittavien kyläilijöiden ulottumattomissa ja vapaana arkielämän tavallisista askareista, hän näkee elämän ikään kuin lasin tai helmikaihtimen läpi, ja runollisten mielikuvien kajo lankeaa todellisuuden maailman ylle ja elähdyttää sitä taianomaisella kauneudellaan…

Eikä tämä jouten oleilu, ja joutilaisuuden harjoitteleminen, ole vain kynäniekkoja varten.

                                          ¤¤¤

Norjalaistutkija muistuttaa, että ihminen on kiihdyttänyt vauhtiaan viimeisen parinsadan vuoden aikana lennättimen, höyryveturin, teollisen tuotannon, satelliittien, tietotekniikan ja viimeksi internetin avulla.

Tiedon määrä on kasvanut huikeisiin potensseihin, mutta tarjolla oleva aika pysynyt samana kuin kivikaudellakin. Nyt aikaan survotaan epätoivon vimmalla lisää tietoa, liikettä ja toimintaa, mitkä tilkkivät pienimmätkin rakoset ja hengähdystauot.

Yksittäinen, yhtäjaksoinen hetki lyhenee – ja aika lähestyy lopulta nollaa.

                                        ¤¤¤

Sosiaaliantropologia huolestuttaa käyttöön jäävän ajan laatu. Kehitys johtaa pätkäajatuksiin; pahimmassa tapauksessa fundamentaliseen, yksioikoiseen kiihkoon, sumeilemattomaan valehteluun ja mustavalkoisen propagandaan.

Joutilaisuudesta ja hitaasta ajasta luopuminen voi johtaa myös yhteiskuntaan, joka ihannoi hysteerisesti nuoruutta aivan.

Elämä on Thomas Eriksenin mukaan kypsymisprosessi, jossa opitaan ja kasvetaan. Levoton kulttuuri ei arvosta kypsyyttä eikä pitkää ikää. Koko ajan aloitetaan uusia projekteja, mutta vanhasta ei opita – eikä haluta oppia mitään. Pelkäämme tulla vanhoiksi, koska kaiken pitää olla tarjottimella tässä ja nyt.

                                           ¤¤¤

Joutilaisuuden hyvät puolet ovat olleet tiedossa iät ja ajat. Filosofi René Descartes oli nuoresta jesuiittojen oppilaasta lähtien totaalisesti joutilaisuuden lumoissa; vaikka opiskelijatoverit heittelivät kylmää vettä niskaan, hän jatkoi makeita uniaan.

Lopulta myönnettiin ilmeisen nerouden -  hän ratkoi vuoteessa loikoaessaan mutkikkaita matematiikan ongelmia - nojalla erivapaus nousta myöhemmin kuin muut.

Descartesille vuoteessa loikoilu ja ajattelu olivat ihmisenä olemisen syvintä ydintä: Cogito ergo sum, eli makaan vuoteessa ajatellen, siksi olen olemassa.

Kirjailija Oscar Wilde kirjoitti esseessään:…Toiminta on sellaisten ihmisten hätävara, joilla ei ole yhtään mitään tekemistä. Se perustuu mielikuvituksen puutteeseen. Sen on viimeinen mahdollisuus niille, jotka eivät tiedä miten unelmoida…

Mietiskelevä elämä, elämä jonka päämääränä ei ole tekeminen, vaan oleminen eikä pelkkä oleminen, vaan tuleminen – juuri tämän voi kriittinen henki antaa meille. Jumalat elävät näin…

                                          ¤¤¤

Tom Hodginson kirjoitti muutama vuosi sitten mehevän kirjan Joutilaisuuden ylistys. Hän kertoo hienosti flâneurin, joutilaan kävelyn periaatteesta, jota 1900-luvun filosofi Walter Benjamin kuvaili kilpikonnan kävelyttämiseksi.

Kurjat-romaanillaan menestykseen noussut Victor Hugo oli suuri vaeltelija, joka pyhitti vain aamut istumatyölle. Iltapäivisin hän suosi mm. omnibussien ylätasoja – noita ’liikkuvia parvekkeita’, joilta hän pystyi joutilaina aikoinaan havainnoimaan jättiläiskaupungin kuhinaa.

Hugo väitti, että Pariisin kuurouttava meteli sai hänessä aikaan saman tunnelman kuin meri.

                                      ¤¤¤

Ehkä me joutilaisuuden ylistäjät emme sentään onnistu toteuttamaan kirjailija Tom Hodginsonin ehdotusta heinäkuun ensimmäisen päivän kohottamista yleismaailmalliseksi joutilaisuuden päiväksi, jolloin kukaan ei tee työtä, vaan kaikki antautuvat syömään, juomaan, pitämään hauskaa ja – ennen kaikkea – nauttimaan elämästä.

                                      ¤¤¤

Vuonna 1936 koettiin Yhdistyneissä kuningaskunnissa mullistava tapaus, kun brittihallitus lukemattomien komiteoiden mietintöjen jälkeen sääti lain, joka pakotti työnantajat tarjoamaan työläisilleen yhden viikon loman vuodessa.

Siitäkös paikallisen huviyrittäjä Billy Butlin innostui rustaamaan riimit, jotka soitettiin radiosta loma-aikaan joka aamu:

Kierähdä vuoteesta aamulla, leveästi hymyillen hyvin huomenin.

Lähde ulos virnistäen, on alkamassa kirkas uusi päivä.

Herää auringon ja kukon tahdissa, kiekaise kukon mukana. Miten voisitkaan joutua harhaan? Jos hypähdät vuoteesta laulaen?

                                      ¤¤¤

Meillä on joutilaisuuden pyhä tyyssija lähempänä kuin arvaammekaan. Norjalainen Eriksen kiittää, että onneksi maapalloa on siunattu sellaisella keksinnöllä kuin pohjoismainen kesämökki.

Suomessa sauna rohkaisee parhaimmillaan hidastamaan oikein kunnolla.

Hitaus saa vallata mökillä ihmisen. Häntä ei määrää liikkeelle kello.

Izaak Walton runoili yli neljäsataa vuotta sitten Oivallisessa onkimiehessä:

On elämä ihmisen tuskien tie ja lyhyt kuin kupla se on.

Ja huolet ja askaret aikamme vie ja aherrus loppumaton.

Vaan tänään ei huoleta, kaunisko sää vai sadeko osamme lie.

Me laulamme, surut kun taaksemme jää;

vain onkia työnä on nyt.

Maailma ei kestä rakkautta

¨Ihmisen oikeudet ovat jätepaperia, kun peto hioo kynsiään.¨

Kirjoitin tämän aforismini runovihkoon joskus 1960-luvulla, kun maailma natisi kannakkeissaan.

                                         ¤¤¤

Maalis-huhtikuun ahdistavilla kriisiviikoilla tartuin jälleen Mika Waltarin loistavaan ihmismielen analyysiin – Sinuhe egyptiläiseen.

Paljon kokeneen ja tunteneen kirjoittajan teksti kääntyy ajatuksissani leppoisaksi jutteluksi; kuin istuisimme viinilasi kädessä autereista päivänlaskua ja iltaa ikuisen ystävyyden talossa.

Sinuhe näkee kaiken. Myös viime viikkojen sotapsykoosia lietsovat tapahtumat: ¨Kaikki palaa ennalleen eikä mitään uutta ole auringon alla eikä ihminen muutu, vaikka hänen vaatteensa muuttuvat ja myös hänen kielensä sanat muuttuvat…

…Valheen ympärillä parveilevat näet ihmiset kuin kärpäset hunajakakun kimpussa ja sadunkertojan sanat tuoksuvat suitsutukselta hänen istuessaan karjanlannassa kadunkulmassa, mutta totuutta ihmiset pakenevat.¨

                                          ¤¤¤

Väkivalta kumpuaa aina heikkoudesta; jossakin matkan varrella koetusta nöyryytyksestä, mille haetaan hyvitystä.

Ensimmäisenä vaiennetaan totuus ja moraaliset pidäkkeet. Valkoinen muuttuu mustaksi, ystävä viholliseksi – yhdessä yössä.

Brittiläinen antropologi Volker Sommer arvioi, että valhe ja petos tulivat evoluutiossa esille heti, kun ihmisen edeltäjät alkoivat kerääntyä laumoiksi. Sosiaalisten ryhmittymien ja hierarkioiden verkossa piti kätkeä saalis toisilta keinolla millä valehtelemalla ja teeskentelemällä.

Ihmiset ovat sittemmin vieneet huijaamisen ja valehtelun sfääreihin. Mielettömiä summia käytetään yksinomaan hämäyskoneistojen kehittämiseen. Äärimmilleen vietynä kokonaisesta valtiosta kehitetään vakoilun ja huijauksen täysiverinen apparaatti, jonka kylmän häikäilemätön johto toimii vailla järjen tai humaanisuuden häivää.

                                         ¤¤¤

Näemme päivittäin uutisissa, miten maaliskuun alkupäivinä alulle pantu valhe luo epätotuuteen perustuvan ’todellisuuden’.

Olen muutamaan otteeseen nauranut tyrät rytkyen, kun uutisissa ensimmäisiä kertoja vedettiin taikurin hatusta sataprosenttista skeidaa. Enää ei naurata.

Tämä on pirullisesti vuosikausia viritellyn koneiston pohjimmainen tarkoitus. Asiantuntijat tietävät, että patologinen valehtelu hämärtää todellisuudentajun ja sokaisee ihmisen syvältä luotaavan itsearvioinnin.

Valehtelu leviää kuin syöpä ihmisten ja valtioiden sisään, koska ainakin alkuvaiheessa päätökset ja linjaukset tehdään (epä)todellisuuden pohjalta.

                                          ¤¤¤

Tavalliselle ihmiselle jää yhä vähemmän ainespuita, joilla rakentaa valoisaa tulevaisuutta.

Jostain käsittämättömästä syystä maailma ei kestä rakkautta. Uskontojen välistä ekumeniaa, yhteiseloa, ja sovitusta saarnannut 90-vuotias veli Roger puukotettiin kuoliaaksi Ranskassa.

Rakkautta ja rauhaa säteillyt vanha mies halusi koko elämänvoimallaan sovittaa ihmisten ja kansakuntien välisiä riitoja; hälventää vihan pilvet maailmasta.

Niin kävi Martin Luther Kingille; niin kävi El Salvadorin arkkipiispalle Oscar Romerolle, jonka diktatuurin sotilaat ampuivat alttarille kesken ehtoollisen, koska tämä luki kadonneiden seurakuntalaistensa nimet viikoittain messun yhteydessä.

Lukemattomat ihmiset ovat kautta historian maksaneet hengellään, että ovat rakastaneet ehdoitta.

                                         ¤¤¤

Aurinko nousee. Sinuhen faarao lauloi hymnin, jonka omistan Suomen keväälle Armon Vuonna 2014:

¨Kaunis olet sinä noustessasi taivaanrannasta, Sinä Aton, elävistä ensimmäinen!

Noustessasi idän taivaalle täytät jokaisen maan ihanuudellasi, sillä kaunis olet, suuri ja hehkuva, korkealla maan yllä.

Säteesi syleilevät kaikkia maita, jotka olet luonut ja joita sidot rakkautesi sätein;

vaikka olet kaukainen, ovat säteesi maan pinnalla. Vaikka olet ylhäinen, koskevat jalkapohjasi multaa.¨

Kalmantanssi kouraisee ihon alle

Milja Kaunisto onnistuu esikoisromaaninsa Synnintekijä jälkeen ylittämään puhtaalla suorituksella kirjailijoiden hyvin tunteman ’kuolemanlaakson’ eli toisen kirjan synnytystuskat kuin tottunut kilparatsastaja pykälällä nostetuista esteradan puomeista.

Jos esikoisessa oli viitteitä kirjoittajan oivallisesta juonenkuljetuksesta, toinen raadollista historiaa tihkuva romaani panee monin verroin paremmaksi. Tarinan loppua kohti huipennuksia ja juonenkäänteitä sykähtelee kiihtyvällä tahdilla kuin symbaaleita kajautellen.

Kauniston uunituore Kalmantanssi (Gummerus 2014) ei kuvia, kirkkoa eikä pappeja kumartele. Piispan perillinen Olavi Maununpoika siittää ensin kohelluksissaan lapsen Turun pääporvarin Jacob Fresen vaimolle makaaberisti kirkon alttarilla.

… Ja sitten matka jatkuukin Ranskan Sorbonneen kuulustelemaan, ei enempää eikä vähempää, itseään Orleansin neitsyttä Jeanne D’Arcia noituudesta.

                                             ¤¤¤

Milja Kaunisto (s.1976) yhdistää romaaninsa henkilöt keskiajan historiallisen kehykseen ilman, että faktojen vyörytys tuntuisi päälle liimatulta, mikä osoittaa historian ymmärtämistä ja ennen kaikkea sisäistämistä.

Kirjailija kiittää viimeisillä sivuilla vilpittömästi ranskalaista naapuriaan, historioitsija Pierre Redoulya, joka pudotti Kauniston postilaatikkoon eräänä aamuna tummenneen ja hapertuneen opuksen nimeltä Histoire de Jeanne D’Arc, ensimmäinen painos vuodelta 1868.

Myös Dr. Patrice Lucas saa kirjoittajalta kukat Orleansin neitsyen mystisen taustan avaamisesta. Lukija jätetään arvuuttelemaan, mitä tarkoittaa Lucasille osoitettu lause: ¨Laajan historiatuntemuksenne lisäksi pelastitte myös henkeni.¨

                                              ¤¤¤

Kaunisto jatkaa myös toisessa romaanissaan arvoituksellisesti Synnintekijässä naiseksi paljastuvan miehen Miracle de Servi’eresin tematiikkaa – mutta toisinpäin. Ehkä tämä on jokin sisäsyntyinen heijastuma ajassa vellovaan sukupuolikeskusteluun.

Esikoisteoksen henkilöistä aatelissuvun kukkea tytär Beatrix, joka koskemattomana levitti reitensä villisian lailla käyttäytyneelle englantilaiselle, jatkaa toisessa osassa värikästä naisen vaellustaan.

Nyt kuljetaan hiukset ajeltuina ja mieheksi pukeutuneena Walesin hallitsijan perintöprinssin rakastajattareksi portinvartijan taloon. Tällä reissulla saadaan muutakin kuin kotikylän kuisketta…kun solttu palaa matkoiltaan, hän vaimons seinään viskaa, niin takapuolta kopeloi ja antaa tälle piiskaa. Piiskaa, piiskaa.

Kolmatta historiasarjan osaa varten on jo ladattuna odotuksia. Mitä tapahtuu kirkon alttarilla alkunsa saaneelle Olavi Maununpojan jälkeläiselle, mihin päätyy Beatrixin tie.

                                             ¤¤¤

Kalmantanssissa Olavi Maununpoika pistäytyy Siansorkan ravintolareissullaan paiseruton riivaaman Pariisin Viattomien hautausmaalla, josta vanhukset ja lapset pihistelivät kalmiston luuhuoneesta pääkalloja ja reisiluita polttoaineeksi kamiinoihinsa.

Olen aina tiennyt, että naiset ovat lähempänä elämän keskipistettä kuin miehet. Milja Kaunisto kirjoittaa suorat sanat niille, jotka eivät ymmärrä elämän ikuista lakia.

Oi te järkiolennot, ikinuoruuteen kaipaavaiset. Tässä runon poljennot,

jotka päättävät elonne maiset. Kalmantanssiin kutsutaan Teistä jokainen vuorollansa. Askeleita oppimaan, miehet, naiset, koko kansa…

Kaikessa raadollisuudessaan nämä kuvaukset koskettelevat elämän syviä rajapintoja. Silloin Kalmantanssi kouraisee suoraan ihon alle; pysäyttää ihmisen ajattelemaan. Tämä on kirjailijalta kelpo ja kiitettävä teko.

                                            ¤¤¤

Lorainen neito, joka hetken päästä osoittautuu Orleansin neitsyeksi, Jeanne D’ardiksi, ujutetaan kirjaan, kun patamustaksi piruksi osoittautuva piispa Cauchon määrää Olavi Maununpojan kuulustelemaan inkvisiittorin ottein hampaisiin asti aseistettujen vartijoiden keskelle ketjuihin kytkettyä neitoa.

Ranskan kansallissankarin ja katolisen kirkon pyhimyksen Jeanne D’Arcin elämä muuttui historiatietojen mukaan 13-vuotiaana, kun hän alkoi kuulla ääniä, joissa Pyhä Katariina, Pyhä Margareta ja arkkienkeli Mikael pyysivät häntä vapauttamaan Ranskan, joka oli satavuotisessa sodassa joutunut englantilaisten miehittämäksi.

Kaunisto kierrättää naisenvaistoillaan mukaan isoa soppaa pääkokin elkein hämmentävän hallitsijan Jolanda Aragonin, joka vilauttaa kaiken huipuksi niin ison setelitukon inkvisiittori-piispan kouraan, että tämä poltattaa Jeanne D’Arcin sijaan roviolla salaa toisen naisen – kadulta pelastetun porton.

                                           ¤¤¤

Eikä Olavi Maununpoika olisi itsensä, jos ei vetäisi nuppinsa turvoksiin paloviinasta silloin kun ahdistus pakottaa tai laukeaa. Siitin vie miestä kuin kuoriämpäriä!

Maaorja Poudelin kyydissä ensimmäisen pullon jälkeen Olavi hohottaa: ¨Oi kauniit silosääret! Vie niiden pehmeät ääret takapuoleen valkeaan. Villavaista vakoaa ei ajeltu ole totisest’!

Humalapäissäni kun tyrin, mä tuohon vakoon pyrin. Suloääneksi luulen, lampaan määkivän kun kuulen. Erratum humanum est!¨

Kirjailija pystyy halutessaan vaikka mihin. Kelpo kriivarit, jo vainaat, Pentti Saarikoski ja Jorma Ojaharju lukevat pilven reunalla hymynkare suupielessä Milja Kauniston kuvausta:

Heräsin seuraavan kerran Sorbonnen kollegion dormitorion edessä näkymättömien kivenhakkaajien lohkoessa päätäni sisäpuolelta hakuilla ja taltoilla. Avasin suuni ja työnsin ulos paksun, janoisen kieleni, sillä tunsin poskeni alla virtaavan veden. Koetin saada nestettä sisääni, ja kun aukaisin särkevät silmäni huomasin, että ohikulkeva hurtta oli juuri kussut päälleni. Kun makasin siinä hiljalleen jäätyvässä lammikossa, oli ihminen inhottava, mutta perimmäinen sianluonto minua lähempänä kuin koskaan.

                                            ¤¤¤

Kalmantanssi lisää lukijan odotuksia kolmanteen osaan. Niin paljon sujuvammin teksti jo soljuu, juonenkäänteet huipentuvat ja monet klisheiset ilmaukset ovat karisseet rattailta. Mutta vieläkin siellä täällä pulpahtelevia arkityylisiä ilmauksia on kytättävä tarkalla sihdillä ja silmällä.

Myös ronski seksuaalisuuden kuvaus on herkkä aihe, jota ei kannata ryöstöviljellä; innostus lipsahtaa äkkiä pornon puolelle. Eiköhän ahkera lukija ole saanut jo tarpeeksi Riitta Uosukaisen Liehuvassa liekinvarressa taannoin jo lanseeraamia kuvauksia, missä elämä oli pelkkää lotinaa, reittä ja revaa.

Historiallisen romaanin kontekstiin toivoisin vähän laajempia näkemyksiä esimerkiksi Jeanne D’Arcin kohdalla, missä kokonaisuus liittyy satavuotiseen sotaan.

Oppineen Olavi Maununpojan soisi pohtivan silloin tällöin, kun lihan himot hetkeksi hellittävät, keskiajan Eurooppaa vähän laajemmassa perspektiivissä.

Itse asiassa satavuotinen sota loi varhaisinta pohjaa eurooppalaiselle identiteetille, josta me nykyisin ammennamme elämisen eliksiiriä vaihtelevalla menestyksellä.

Milja Kaunisto on näyttänyt kirjailijan kyntensä, joten antaa palaa!