Kun helvetti jäätyi Raatteen tiellä...

Itsenäisyyspäivän alla lueskelin tietokirjailija Mika Kuljun kiitettyä teosta (Raatteen tie – jäätynyt helvetti. Gummerus 2013). Tämä kirja julkaistiin vuonna 2011 englanninkielisenä, tablet-tietokoneen iPad-versiona nimellä Frozen Hell – ja nyt ensi kertaa suomalaisena tietokirjana.

Kirjan ainutlaatuinen kuvitus puhuu puolestaan. Mustavalkoisista kuvista paljastuu sekä pienen maan legendaarinen, jopa ihmettä lähenevä kyky torjua jättimäinen vihollinen että sankarillisen historian kääntöpuoli ukrainalaisen 44. divisioonan kohtalonhetkistä; kun helvetti jäätyi Raatteen tiellä joulukuussa 1939.

Lukulamppuni sytyttämisen aikoihin nousi julkisuuteen myös Tieto Finlandialla palkitun Ville Kivimäen teos (Murtuneet mielet. Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945. WSOY 2013).

Kaikella on yhteys. Sotien mustalumisten talvien pitkää surun ja masennuksen viittaa kantavat monet veteraanien jälkipolvet hautaan saakka.

                                              ¤¤¤

Raakalaismaisesti armeijansa pienen Suomen kimppuun 1939 marraskuussa käskyttänyt Neuvostoliiton diktaattori Josif Stalin halusi katkaista talvisodan ensi päivinä Suomen kaulan aivan konkreettisesti Suomussalmelta Perämeren kaarelle saakka, kunnes vastaan tulisivat ruotsalaiset ja norjalaiset joille vedettäisiin vain kättä lippaan morjenstamisen merkiksi.

Stalinin syntymäpäivänä 21. joulukuuta 1939 oli tarkoitus viettää vähän isommat juhlat Suomen puolella.

Puna-armeijan valiojoukko, ukrainalainen 44. divisioona varustautui asianmukaisesti Oulussa pidettävään voitonparaatiin. Aseiden ohella kuormastoon lastattiin mm. iso määrä soittimia. Gramofonin soitantoa varten oli varattuna vino pino äänilevyjä, joista yhden kannessa nimi: Ota meidät vastaan, Suomi-kaunotar.

Suurta voitonjuhlaa varten varattiin lisäksi riittävästi vodkaa sekä yksi vankkurillinen kondomeja.

                                             ¤¤¤

Suomi-kaunotar antoi tylysti rukkaset ennen kuin kilometrien mittainen revohka pääsi rajan yli edes Suomussalmen kirkonkylään.

Rintamavastuun ottanut eversti Hjalmar Siilasvuo sai käskyn lyödä Raatteen tietä kohti Oulua suuntaava puna-armeija.

Alkuvaiheessa Kuomanjoen kannaksella oli vain 300 suomalaista torjumassa yli 15 000 sotilaan vahvuista, valiojoukkona pidettyä 44. divisioonaa.

Viidessä sodassa elämänsä aikana taistelemaan ehtinyt eversti nimitti kapeata kannasta Thermopylaiksi antiikin kreikan taisteluiden mukaan.

Thermopylain strategisesti tärkeässä solassa käytiin kuuluisa kaistelu, missä kuningas Leonidas ja 300 spartalaista kaatuivat vuonna 480 eKr. viimeiseen mieheen ylivoimaista persialaisvihollista vastaan.

                                             ¤¤¤

Mika Kulju päättelee monen muun talvisodan historiankirjoittajan kanssa, että talvi pelasti Suomen.

Suomea katkaisemaan lähetetty, lämpimään ilmastoon tottunut ukrainalainen divisioona oli kesävarusteissa. Vain päälliköt, hevosmiehet ja autonkuljettajat saivat huovikkaat jalkojensa suojaksi.

Yli 200 kilometrin marssilla Vienan Kemistä Suomen rajan pintaan paleltuivat monet ja Raatteen tielle päästessään koko 44. divisioona oli väsytetty valmiiksi, kun kärki kohtasi pienen suomalaisosaston.

Lumisessa metsässä ukrainalaiset olivat täysin oudoissa olosuhteissa; kaiken huipuksi kolonnan kimppuun metsästä hyökänneet, vähitellen lisävahvistuksia saaneet suomalaispartiot antoivat kuvan laajalle levittäytyneestä vastustajasta, mikä lisäsi sekasortoa.

Suomalaisten ainoa keino tuhota miesvahvuudeltaan, kalustukseltaan ja aseistukseltaan ylivoimainen vihollinen oli saarrostus- eli mottitaktiikka.

Sana motti oli otettu ensimmäisenä käyttöön Laatokan pohjoispuolella, missä Lemetin maaston valtauksen jälkeen alueelle rakennettiin viestikeskus ¨Motti¨. Nimen keksijää ei tiedetä.

Siilasvuon esikunnan pasmat olivat selvät. Raatteen tien divisioonan yhteydet itään katkaistaisiin ja noin kymmenen kilometrin mittainen marssirivistö kalustoineen katkaistaisiin ja paloiteltaisiin sivustaiskuilla motteihin, jotka sitten tuhottaisiin yksitellen.

                                           ¤¤¤

Ukrainalaisdivisioonan viettäessä Stalinin syntymäpäiviä 21. joulukuuta motitus oli edennyt jo perääntymistien katkaisuun. Koko divisioona pysäytettiin edestä ja takaa reilun viiden metrin levyiselle Raatteen tielle.

Kumpuileviin ja tasaisiin avomaastoihin perustunut puna-armeijan taistelutapa johti raivoisiin massahyökkäyksiin suoraan päin suomalaisten konekivääritulta.

Suurta mieshukkaa turrutettiin vodkalla, jota riitti. Mitä enemmän tovereita kuoli, sitä enemmän riitti jaettavaa.

Raatteen veteraani Vilho Kasala muisteli, että venäläiset tekivät mielipuolisen rynnäkön.

¨Venäläisille oli jaettu Stalinin syntymäpäivän kunniaksi ylimääräiset viina-annokset. He hyökkäsivät oikein päissään ja pystyssä kulkien päin suomalaisten linjoja. Venäläisillä ei ollut mitään mahdollisuuksia. Alatorniolainen Ahon Kalle ampui konekiväärillään yhdeksän vyötä (1800 patruunaa) putkeen, minkä jälkeen kuumennut piippu halkesi.¨

                                             ¤¤¤

Tammikuun kolmannen ja neljännen päivän välisenä yönä puuttuivat luonnonvoimat peliin, kun lämpötila laski – 30,5 asteeseen. Jäinen helvetti oli kylmenemässä.

Siilasvuon esikunta antoi 4. tammikuuta käskyn vihollisen täydellisestä lyömisestä.

Ukrainalaiset olivat jo pari päivää aiemmin antaneet luvan teurastaa ruoaksi hevosia.

Paniikki yltyi, kun yksi divisioonan jalkaväkirykmenteistä oli ollut ilman ruokaa jo viisi päivää.

Ukrainalaiset tekivät viimeisen epätoivoisen murtautumisyrityksen. Hyökkäyksen edellä ajettiin hevosia laukomaan miinoja, mutta eläimet kaatuivat suomaisten konekiväärituleen ennen maaliaan.

Aikalaisten kuvauksen mukaan ukrainalaiset olivat tiellä niin tiiviissä ryhmityksessä, että käytännössä jokainen suomalainen luoti osui elävään massaan.

¨Tuho oli totaalista. Palavat panssarivaunut valaisivat kapeaa tietä hevosten raatojen ja ruumiiden keskellä. Tammikuun kuudentena päivänä oli pakkasta jopa 34 astetta. Sinä päivänä Raatteen tie oli todellakin jäinen helvetti.¨

                                              ¤¤¤

Suomalaiset menettivät Suomussalmella noin 1000 sotilasta. Venäläisten kaatuneiden määrä arvioidaan 10 000-15 000 sotilaaksi.

Suomalaiset saivat Raatteen tieltä sotasaaliiksi enemmän kuin tarpeeseen tulleen kalustotäydennyksen, jolla aseistettiin joidenkin arvioiden mukaan yksi suomalainen divisioona:

4822 kivääriä, 106 konekivääriä, 190 pikakivääriä, 71 kenttä- ja ilmatorjuntatykkiä, 29 panssarintorjuntatykkiä, 14 ilmatorjuntakonekivääriä, 43 panssarivaunua, 10 panssariautoa, 260 kuorma-autoa, 20 traktoria, 2 henkilöautoa sekä 1170 hevosta.

                                              ¤¤¤

Talvisodasta oli tullut yksi maailman ensimmäisiä mediasotia, kun iso joukko kansainvälisiä huipputoimittajia raportoi pienen maan eloonjäämiskamppailusta: 3,7 miljoonan asukkaan Suomi vastaan noin 180 miljoonan asukkaan Neuvostoliitto.

Amerikkalaiset arvioivat jälkeenpäin, että Neuvostoliitto voitti sodan, mutta Suomi vei voiton propagandasodassa.

Raatteen tie on kansainvälisesti tunnetuin talvisodan taistelu, josta otetaan oppia maailman sotilasakatemioissa vuosikymmenestä toiseen; malliesimerkki määrällisesti ja materiaalisesti ylivoimaisen vastustajan lyömisestä.

                                               ¤¤¤

Raatteen tie oli hämmästyttävä historiallinen toisinto Joutselän taistelusta maaliskuulta vuonna 1555. Silloin Kivennavan luona käydyssä taistelussa 560 miehen suomalaisjoukko löi Juhon Maununpojan johdolla miesvahvuudeltaan kymmenkertaisen venäläisjoukon ahtaalla tiellä paksussa lumessa.

                                               ¤¤¤

Suomen itsenäisyys säilyi kovalla hinnalla.

Paikallisten kertomusten mukaan Raatteen tien ojissa virtasi keväällä veristä vettä.

Yksikään sodassa tavalla tai toisella osallisena ollut ei palannut siviilielämään samanlaisena kuin oli maataan puolustamaan lähtiessään.

Ville Kivimäen väitöskirja ja palkittu teos murtuneista mielistä avaa ansiokkaasti sotiin liittyvää vaiettua historiaa. Ehkä näistä asioista voidaan vasta nyt puhua ja kirjoittaa oikeilla nimillä.

Vajaa parikymmentä tuhatta suomalaista sotilasta joutui sotien aikana psykiatriseen hoitoon; eikä näitä passituksia annettu heppoisin perustein.

Nämä totaalisesti sairastuneet olivat vain jäävuoren huippu. Suomi kantaa vielä itsenäisyyden satavuotisjuhlissakin rippeitä sotien henkisestä taakasta joka oli murtaa lopullisesti vakaan, pohjoisen havumetsävyöhykkeen vuosisatojen virrassa kasvaneen sukupolvien ketjun selkärangan.

Teksti: Jorma Marttala

Digidementian oireyhtymä

Kesän uutistarjonnassa iski silmään eteläkorealaisen päivälehden brittimediassa ja Helsingin Sanomissa lainattu uutinen älypuhelinten, tablettien ja muiden sähköisten vimpaimien koukkuun jääneistä nuorista; nettiriippuvaisista.

Aasialaisen teknologiaihmemaan lääkärit ovat huomanneet, että nuoriso oirehtii jo ¨digitaalisen dementian¨, älyllisen ja emotionaalisen pysähtyneisyyden merkkejä: ei muisteta edes omia puhelinnumeroita eikä kodin ovikoodia.

                                              ¤¤¤

Kyllähän nuorten ja yhtä hyvin aikuisten tietokone- ja verkkoriippuvaisuudesta on jauhettu jo 1990-luvulta lähtien, mutta nyt alkavat pahimmat epäkohdat nousta pintaan.

Nettiriippuvuuteen perehtyneet lääketieteen ammattilaiset vertaavat ilmiötä fyysisten aivovammojen ja psykiatristen sairauksien aiheuttamiin ongelmiin ihmisen päänupissa.

Soulin aivoklinikan tohtori Byun Gi-won sanoi korealaislehdelle, että älypuhelinten ja pelikonsolien liiallinen käyttö haittaa aivojen tasapainoista kehittymistä. ¨Kovien käyttäjien vasen aivopuolisko kehittyy oikean lohkon kustannuksella.¨

                                               ¤¤¤

Saksalainen tutkija Manfred Spitzer varoitti jo viime vuonna Digitale Demenz-teoksessaan, ettei nuorille aivoille itse aiheutettuja vahinkoja voida korjata myöhemmin.

Spitzer menee niin pitkälle päätelmissään, että hän haluaisi kieltää sähköisen median käytön koululuokissa kokonaan.

Aivotutkijat tietävät, että ihmisen pitkäjänteisen keskittymisen ja monet tunne-elämän tärkeät avaimet kehittyvät oikeassa aivopuoliskossa; juuri siellä, mikä jää digitaalisen dementian vuoksi heikoille.

Helsingin yliopiston professori Minna Huotilainen arvioi, että tekniikan ja erityisesti tietotekniikan kehitys on ’ulkoistanut’ ihmisen muistia paljon huimemmin kuin konsanaan kirjoitustaito.

Maailman tiheimmän älypuhelinmaan Etelä-Korean varoitusmerkit tulevat aiheesta; kaksi kolmasosaa asukkaista räplää jo tätä vempainta. Yli seitsemän tuntia päivässä älypuhelinta käyttäviä 10-19-vuotiaita nuoria on maassa jo liki parikymmentä prosenttia.

                                             ¤¤¤

Syyskuun lopulla lueskelin sateisena iltana takkatulen loimussa Tampereen yliopistosta juuri eläköityneen professori Risto Harisalon ystävien kirjoittamaa kirjaa ¨Kymmenen näkemystä tulevaisuuteen.¨

Emeritusrehtori Seppo Ilmari Lehtinen pohtii ihmisen osaa luonnon osana:

-

Jos eri eläinlajit voidaan jakaa kolmeen eri tavoin elävään ja toimivaan ryhmään: petoihin, saaliisiin sekä kolmanteen ryhmittymään kuten yksinkulkijat, loiset tai rakentajat, niin ihminen sen perusteella kuuluisi pääosin petoihin niin ruokavalionsa, hyökkäävän ongelmanratkaisijan kuin toista ihmistä hallitsevan mielenlaatunsa takia.

-

Lisäksi ihminen pystyy laajamittaisesti tuhoamaan omaa lajiaan kuten kanalinnut. Merkitsevä ero muihin eläimiin nähden on merkittävä isojen aivojen käyttövalmius, minkä avulla hän on pystynyt paikkansa luonnon ketjussa saavuttamaan. Tosin bakteeri- ja virusmaailma asettuvat ketjussa määräävämpään asemaan.

-

Tällaiselta elämänketju näyttää nykyisten tutkimusten valossa. Luonnon karsinnan takia suuret eläinmassat elättävät bakteereja ja kun bakteerit tuhotaan, tilalle tulevat virukset.

                                               ¤¤¤

Tästä Lehtisen analyysista voi vetää linjan nettiriippuvuuteen. Isojen aivojen käyttövalmius siirtyy vähitellen tekoälyn kylmään bittimaailmaan. Ja me teemme sen aivan itse.

                                              ¤¤¤

Ei liene sattumaa, että juuri nyt Suomen mielenterveysseura on lanseerannut ¨Pelipaussilla hyvää mieltä arkeen¨-kampanjan.

Mediankäytön rajoista riidellään lapsiperheissä, jossa liiallista viriketulvaa yritetään padota; eikä aina edes yritetä. Ikärajat ovat taipuvaa tavaraa, kun suurin osa 10-12 vuotiaista pojista nimeää suosituimmaksi pelikseen K-18 sotapelin Call of Duty’n.

Kampanjassa perheet, vanhempainyhdistykset ja koulu tekevät yhdessä päätöksiä pelipaussista. Vielä ei ole myöhäistä.

                                               ¤¤¤

Pelastakaa Lapset ry:n ylilääkäri, lastenpsykiatri Jari Sinkkonen sanoi Sydän-Hämeen Lehden haastattelussa olevansa hyvin tietoinen, ettei käpylehmien aikaan ole paluuta. Mutta…

Sinkkosen mielestä on karmaisevaa ja oksettavaa, että alakouluikäiset pelaavat pelejä, joissa mafioso tapaa poliiseja, ajaa autolla jalankulkijoiden päälle, ostaa prostituoidulta palveluja ja tämän jälkeen tuikkaa puukolla naista kylkeen.

Digimaailmassa muna on usein kanaa nokkelampi. Lapset päräyttävät päälle netin incognito-tilan, jolloin jälkikäteen vanhemmat eivät voi seurata jälkikasvun sivu- ja lataushistorioita.

Jatkuvasti yleistyvät älypuhelimet eksyttävät lapset helposti myös pornosivustoille.

Sinkkonen muistuttaa aivotutkijoiden tavoin lapsen otsalohkon kehityksen peruuttamattomasta vaikutuksesta - jääkö käteen elämän valttikortti vai musta pekka.

Gozo-saaren Munchausen

Elämä itse kirjoittaa aina mielikuvituksellisimman tarinan, vaikka paroni vonMünchausen väitti jo 1700-luvulla lentäneensä tykinkuulalla, vierailleensa kuussa kuumailmapallolla, vetäneen itsensä hiuksista ylös suosta sekä saaneensa sormuksen joka tekee hänet näkymättömäksi.

                                             ¤¤¤

Tämä tuli todistetuksi reilu vuosi sitten Maltan pienellä sisarsaaarella Gozolla, missä ylitsevuotavan ystävällinen Anthony taikoi puheillaan ummet ja lammet ennen kuin risainen esirippu retkahti eteemme.

                                             ¤¤¤

Lentoliput, hyvällä alennuksella, olivat plakkarissa jo puolta vuotta aiemmin. Sitten eksyimme brittiläiselle homeaway-sivustolle ja etsimme sieltä Maltan pääsaaren kyljessä sijaitsevan piskuisen Gozon ja tarkentaen Nadurin kylän vuokrattavatapartementokset.

No, siellähän oli sopiva huoneisto, mistä näkyy Välimerelle hulppeasti. Vähän ihmettelimme, kun pääosa komeista kuvista oli muualta kuin itse residenssistä. Yhdessä kuvassa sentään näkyi siisti keittiö vaaleanpunaisen verhon takaa. Tasokkaaksi mainitusta makuuhuoneesta ei esitteeseen mahtunut kuvaa, mutta pyykinpesukoneen sanottiin olevan tuliterä.

Omistajaan yhteys sivustolta. Maltalla asuva Anthony lähetti oitis tarjouksen: 950 euroa kuukaudessa; kymmenen prosentin deposit eli etumaksu pitäisi kuitenkin pulittaa heti. Mikäs siinä, 95 euroa oli alta aikayksikön Bank of Vallettan tilillä.

                                              ¤¤¤

Noh. Kesän aikana Anthonyn sähköpostit sekoilivat ja kerran tuli rankka viruslähetys yhden kuvan mukana, mutta näitähän sattuu. Sitten otin yhteyttä homeaway-sivustonkautta uudelleen Anthonyyn ja ilmoitin saapuvan ’Luftwaffen’ lennon numeron ja laskeutumisajan puolilta päivin.

Anthony lupasi tulla vastaan kentälle ja kertoi ottavansa tervetulopussin mukaan;leipää ja kananmunia ensinälkään kokattavaksi.

Siellähän paksuhkosti syönyt viisikymppinen Anthony odotti nimilapun kanssaLuqan arabifasadisella lentoasemalla; valkoiset hiukset harottivat itään ja etelään.

Vaimo kuiskutteli epäluuloisesti miehen habituksesta, jota täydensi selästä litimärkänä tummuva, jossain elinkaarensa vaiheessa valkeana hohtanut paita.

Hanhenmarssia ukon perässä ulko-ovelle, mihin hän lupasi hakea autonsa. Tulihan se lommoinen ja ruostunut kottero, jonka takapenkille, jalat tömäkästi tiilikasan päällä, ahtautui vaimo toisen matkalaukun kanssa.

Herrat istuivat etupenkillä; minä tavan mukaan harjoitin englanninkielentaitoani. Aina välillä Anthony vilkaisi taustapeilista vaimoa, jonka ilme alkoi muistuttaa matkan edetessä meren takaa nousevaa thunderstormia; mustanpuhuvaa ukkosmyrskyä.

                                                ¤¤¤

Näihin aikoihin Maltalla pyöritään vielä 25-30 C-lämpöasteen vaiheilla. Ikkunat olivat auki ja herrat ulkoiluttivat kyynärluutaan rennon oloisesti.

Anthony huomasi, että supatimme ilmastoinnin puutteesta; shafööri sanoi omistavansa maakaasu-Volvon, mutta valitettavasti tämän polttoaineen jakelupisteitä ei Maltalla tähän hätään ollut…

Kottero rämisi ja lullasi kuoppaisilla kaduilla kohti lauttasatamaa, jossa Gozonkanaalin ylittävä autolautta odotti kita ammollaan.

                                             ¤¤¤

Nousimme puolen tunnin lauttamatkalla kahvioon nauttimaan saaren erikoisuutta, alkoholitonta Kinnie-yrttijuomaa.

Anthony tuli perästä ja tarjosi vielä mehevät cappuccinot koristeellisella suklaakuorrutuksella.

Katselimme Cominon saarta ja puhelimme turkoosina hohtavasta laguunista ja yksinäisestä hotellista muutaman vakiasukkaan pikkusaarella.

Rempseä vuokraisäntämme vihjasi siinä yhteydessä että hän tarjoaa parin viikon sisällä Maltan pääkaupungissa Vallettassa meille sitten meren rannalla ihanat jalihaisat barbeque - illalliset…

                                                ¤¤¤

Lautta ajoi Mggar-sataman aallonmurtajien sivuitse laituriin ja me ahtauduimme autokannen kolossa pirssiin kuin sillit tynnyriin. Vaimo päästi reippaan kauhavalaisen voimasanan, kun jalkaa tungettiin muutaman sentin raosta takapenkille tiilipinon viereen.

Siitä sitten ylös Nadurin kukkuloille. Täällä Anthony nappasi vaimon matkalaukun ja lähti rivakasti lähitalon ovea kohti. Uusittu marmoriportaikko toiseen kerrokseen näytti lupaavalta.

Sitten avattiin ovi; ja loksahti muukin kuin sarana.

Isäntä riensi vetämään sotkuisen vessan, minä bongasin nettikuvassa näkyneen vaalean oviverhon repsottavan keittiöön, missä joka ikinen tarvekalu, kippo ja kappooli eri paria.

Vuokraaja luki ajatuksiamme, ja tarjosi samaan syssyyn vielä yläkerran penthousea.

Palasimme hiljaisina apartementtiin ja sanoin suoraan: emme ota tätä luukkua. Ole hyvä ja vie meidät Xlendin kylään tuttuun spa-hotelliin!

                                                ¤¤¤

Anthony kuskasi kiltisti meidät hotellin eteen, mutta ajoi kotteronsa pyytämättä viitisen metriä pääoven ohi, jotta entrë olisi vähän siedettävämpi. Ojensimme hetken aikaan hautomamme munat ja leipäpussin kiitosten kera takaisin, ja paiskasimme kitisevät autonoven kiinni.

Emme liiemmin surreet 95 euron ennakkomaksua, kun kumminkin olimme saaneet kyydin ensin pääsaarelta satamaan ja satamasta kahteen paikkaan Gozolla.

Osittain EU-rahoilla modernisoitava hotelli tarjosi heti kuukauden majoitusta reilulla sesonkialennuksella; samaan hintaan jota ajattelimme maksaa itsepalveluhuoneistostamme.

Lomareissun alku oli parempi kuin yksikään veijariromaani. Me ihmiset teemme sen aivan itse.

¨Näkkyykö noilta patsalta mulkut!?¨...sanoi Riitu Päätalo Tampereen Hämeensillalla

Taivalkosken Jokijärvellä 11.11.1919 metsätyömies ja torppari Lauri Herman Päätalon ja palkollisen Priitta-Stiina ’Riitu’ Neulikon toiseksi vanhimpana lapsena syntynyt Kaarlo ’Kalle’ Alvar Päätalo on vaatimattoman monumenttinsa Tampellan liepeille Aleksandra Siltasen puistoon Juicen istuttaman omenapuun katveeseen Tampereelle ansainnut, jos kukaan.

                                          ¤¤¤

Kalle Päätalon yli 3,5 miljoonaa myytyä teosta vaeltavat vielä monta vuodenkiertoa, ja sukupolvelta toiselle perheiden kirjahyllyissä; ne kertovat tarinaa pihkasta, hiestä ja elämän kiertokoulusta, ¨jolloin toisinaan nauru karkaa, joskus veet tullee silmiin…¨, niin kuin Kalle rapiat kolmekymmentä vuotta sitten Kirvestiellä kahvipöydässä kuvaili.

Kalle eli väkevästi metsien miehen elämäänsä ja siirsi tuntemuksensa sellaisenaan paperille; eikä se ollut helppoa. Jos joku olisi seurannut kirjoitusprosessia salakameralla, sitä filmiä ei Kalle olisi itsekään mielellään katsellut.

                                           ¤¤¤

Sain kuva-arkistooni syksyllä 1981 muutaman hienon otoksen Kalle Päätalosta rintamamiestalonsa puutarhassa. Omenat kypsyivät punaposkisiksi tarjota myös vieraalle. Vitivalkoinen kävelykumppani, samojedi Joona haukahteli sivusta omat kommenttinsa.

Täällä Kirvestien puutarhassa omena kourassa kirjailija avasi elämän ja kuoleman rajapinnoilla eletyt, syvyyttä kirjoittamiseen entisestään tuoneet hetket sydänkohtausten kourissa.

                                          ¤¤¤

Nuorena poikasena pokasahaan tarttunut Kalle oli fyysisesti vahva kuin karhu – niin kauan kuin oli. ¨Olin kuin gorilla. Senhän näkee ruumiinrakenteestanikin: lyhyet jalat, valtava selkä ja hartiat. Monta kertaa voimani tunnossa ajattelin, että olisipa maassa rivat, niin nostaisin…¨.

Sitten veritulppa meni sydämeni läpi ensimmäisen kerran 1959 ja sen jälkeen sydänkohtaus tavoitti raavaan miehen ainakin 29 kertaa. Se muuttaa ihmisen, niin muutti Kallenkin.

¨Niin raa’alta kuin tuntuukin sanoa, minä en olisi kirjailija ilman näitä kokemuksia. Sydänkohtaus ei enää pelota enkä pelkää kuolemaa, vaikka toivonkin saavani vielä elinvuosia. Ihminen huomaa, ettei olekaan maailman napa ja toisaalta tätä tietä kuljettuaan on pakko nöyrtyä.¨

Kovan kirjoittamisurakan jälkeen seurasi koiran kanssa usein vajaan kymmenen kilometrin kävelylenkki iltapimeällä Hervannan metsissä.

                                           ¤¤¤

Tällaisella iltalenkillä sydänkohtaus tavoitti Kallen aivan yllättäen. Pimeässä yössä satoi vettä. Vieressä peilautui Suolijärven tumma, tyyni pinta ja kaupungin humina kuului toiselta puolelta selvästi.

Joona-koira istui vieressä ja nuolaisi hiljalleen sinertyvän isäntänsä kasvoja.

¨Silloin tuntui että tästä en enää selviä. Maalliset ajatukset tulivat myös selkeästi mieleeni. Vastakohdat olivat rajut, lähellä metsälampi ja silti vain kolmen, neljän kilometrin päässä kohiseva kaupunki. Olin keskellä elämää aivan yksinäni.¨

                                           ¤¤¤

Ei ollut Päätalon Riitun pojan aika vielä lähteä; mutta pokasaha vaihtui kirjoituskoneeseen. Lopullisesti. Jälkeä jäi. Kenties maailman pisin omaelämäkerta, yhteensä lähes 17 000 sivua. Samalla kirjoituskoneella taottiin Suomen sodanjälkeinen, kirveellä veistetyn jälleenrakennuksen, työn ja työntekijän kunnian ja ammattiylpeyden pysyvä ikoni.

Helsingin Sanomien Esa Lilja kirjoitti jokin aika sitten Päätalo-harrastuksestaan. Kolmikymppiselle toimittajalle oli naureskeltu päin naamaa: ¨Kalle Päätalo? Eikös se oli vähän niin kuin vitsi?¨.

Huulenheitto ei Päätaloa arvostavia hetkauta – kukaties vielä yhtenä kauniina päivänä näitä menneitä elämän arvoja opetellaan nenä kirjassa kiinni.

                                              ¤¤¤

Lilja tiivistää Kalle Päätalon suuruuden neljään teesiin.

Ensimmäiseksi: tietokirjoista voi lukea, mitä itsenäisen Suomen historiassa tapahtui, mutta Päätalo kuvaa miltä kaikki tuntui. Miten käytiin koulua, tultiin hulluiksi tai tultiin uskoon, miltä tuntui pula-aika, sota-aika, kuppaus, lapamato ja olympialaiset.¨

Toiseksi: Päätalo saa nykypäivän turvallisuuden ja vaurauden näyttämään onnekkaalta, lyhyeltä ja jotenkin hauraalta historian vaiheelta.

Kolmanneksi: heikoimmista kannattaa huolehtia. Päätalon perhe tapettiin 1930-luvulla melkein nälkään, mutta aina jostakin riitti pilkahdus hyvää.

Neljäs opetus on vaikea monen uskoa, mutta totta kuin pläkki. Ihmisen syvimmät tunteet nyt ja sata vuotta sitten ovat samat: alemmuuden tai ulkopuolisuuden tunne, pelot, katkeruus, kostonhimo tai ylpeys. Tai rakkaus, luottamus, ystävyys ja kunnioitus.

Päätalo näkee ihmiseen; terapoi lukijaansa kuin kärsivällinen ystävä.

                                             ¤¤¤

Kalle Päätalo arvosti koko elämänsä äitiään, lapsena huutolaiseksi eli luukoiraksi kaupattua Priitta-Stiinaa, jonka kovaa, mutta rehellisenmakuista elämää hän kuvaa romaanissaan Viimeinen savotta.

Riitu oli topakka ja suorapuheinen nainen, joka ilmaisi asiat täsmälleen niin kuin ne silmien verkkokalvolle piirtyivät. Omena ei kauaksi puusta pudonnut, kun Kalle maailmaan syntyi.

Tampereelle muuttanut mestari esitteli ädilleen kaupunkia. Riitu jäi Hämeensillalle töllistelemään Wäinö Aaltosen graniittiin veistämiä miehiä ja tokaisi niska kenossa:

¨Näkkyykö noilla patsailla mulkut?!¨