maanantai 16. syyskuuta 2013

¨Näkkyykö noilta patsalta mulkut!?¨...sanoi Riitu Päätalo Tampereen Hämeensillalla



Taivalkosken Jokijärvellä 11.11.1919 metsätyömies ja torppari Lauri Herman Päätalon ja palkollisen Priitta-Stiina ’Riitu’ Neulikon toiseksi vanhimpana lapsena syntynyt Kaarlo ’Kalle’ Alvar Päätalo on vaatimattoman monumenttinsa Tampellan liepeille Aleksandra Siltasen puistoon Juicen istuttaman omenapuun katveeseen Tampereelle ansainnut, jos kukaan.
                                          ¤¤¤
Kalle Päätalon yli 3,5 miljoonaa myytyä teosta vaeltavat vielä monta vuodenkiertoa, ja sukupolvelta toiselle perheiden kirjahyllyissä; ne kertovat tarinaa pihkasta, hiestä ja elämän kiertokoulusta, ¨jolloin toisinaan nauru karkaa, joskus veet tullee silmiin…¨, niin kuin Kalle rapiat kolmekymmentä vuotta sitten Kirvestiellä kahvipöydässä kuvaili.
Kalle eli väkevästi metsien miehen elämäänsä ja siirsi tuntemuksensa sellaisenaan paperille; eikä se ollut helppoa. Jos joku olisi seurannut kirjoitusprosessia salakameralla, sitä filmiä ei Kalle olisi itsekään mielellään katsellut.

                                           ¤¤¤

Sain kuva-arkistooni syksyllä 1981 muutaman hienon otoksen Kalle Päätalosta rintamamiestalonsa puutarhassa. Omenat kypsyivät punaposkisiksi tarjota myös vieraalle. Vitivalkoinen kävelykumppani, samojedi Joona haukahteli sivusta omat kommenttinsa.
Täällä Kirvestien puutarhassa omena kourassa kirjailija avasi elämän ja kuoleman rajapinnoilla eletyt, syvyyttä kirjoittamiseen entisestään tuoneet hetket sydänkohtausten kourissa.

                                          ¤¤¤

Nuorena poikasena pokasahaan tarttunut Kalle oli fyysisesti vahva kuin karhu – niin kauan kuin oli. ¨Olin kuin gorilla. Senhän näkee ruumiinrakenteestanikin: lyhyet jalat, valtava selkä ja hartiat. Monta kertaa voimani tunnossa ajattelin, että olisipa maassa rivat, niin nostaisin…¨.
Sitten veritulppa meni sydämeni läpi ensimmäisen kerran 1959 ja sen jälkeen sydänkohtaus tavoitti raavaan miehen ainakin 29 kertaa. Se muuttaa ihmisen, niin muutti Kallenkin.
¨Niin raa’alta kuin tuntuukin sanoa, minä en olisi kirjailija ilman näitä kokemuksia. Sydänkohtaus ei enää pelota enkä pelkää kuolemaa, vaikka toivonkin saavani vielä elinvuosia. Ihminen huomaa, ettei olekaan maailman napa ja toisaalta tätä tietä kuljettuaan on pakko nöyrtyä.¨
Kovan kirjoittamisurakan jälkeen seurasi koiran kanssa usein vajaan kymmenen kilometrin kävelylenkki iltapimeällä Hervannan metsissä.

                                           ¤¤¤

Tällaisella iltalenkillä sydänkohtaus tavoitti Kallen aivan yllättäen. Pimeässä yössä satoi vettä. Vieressä peilautui Suolijärven tumma, tyyni pinta ja kaupungin humina kuului toiselta puolelta selvästi.
Joona-koira istui vieressä ja nuolaisi hiljalleen sinertyvän isäntänsä kasvoja.
¨Silloin tuntui että tästä en enää selviä. Maalliset ajatukset tulivat myös selkeästi mieleeni. Vastakohdat olivat rajut, lähellä metsälampi ja silti vain kolmen, neljän kilometrin päässä kohiseva kaupunki. Olin keskellä elämää aivan yksinäni.¨

                                           ¤¤¤

Ei ollut Päätalon Riitun pojan aika vielä lähteä; mutta pokasaha vaihtui kirjoituskoneeseen. Lopullisesti. Jälkeä jäi. Kenties maailman pisin omaelämäkerta, yhteensä lähes 17 000 sivua. Samalla kirjoituskoneella taottiin Suomen sodanjälkeinen, kirveellä veistetyn jälleenrakennuksen, työn ja työntekijän kunnian ja ammattiylpeyden pysyvä ikoni.
Helsingin Sanomien Esa Lilja kirjoitti jokin aika sitten Päätalo-harrastuksestaan. Kolmikymppiselle toimittajalle oli naureskeltu päin naamaa: ¨Kalle Päätalo? Eikös se oli vähän niin kuin vitsi?¨.
Huulenheitto ei Päätaloa arvostavia hetkauta – kukaties vielä yhtenä kauniina päivänä näitä menneitä elämän arvoja opetellaan nenä kirjassa kiinni.

                                              ¤¤¤

Lilja tiivistää Kalle Päätalon suuruuden neljään teesiin.
Ensimmäiseksi: tietokirjoista voi lukea, mitä itsenäisen Suomen historiassa tapahtui, mutta Päätalo kuvaa miltä kaikki tuntui. Miten käytiin koulua, tultiin hulluiksi tai tultiin uskoon, miltä tuntui pula-aika, sota-aika, kuppaus, lapamato ja olympialaiset.¨
Toiseksi: Päätalo saa nykypäivän turvallisuuden ja vaurauden näyttämään onnekkaalta, lyhyeltä ja jotenkin hauraalta historian vaiheelta.
Kolmanneksi: heikoimmista kannattaa huolehtia. Päätalon perhe tapettiin 1930-luvulla melkein nälkään, mutta aina jostakin riitti pilkahdus hyvää.
Neljäs opetus on vaikea monen uskoa, mutta totta kuin pläkki. Ihmisen syvimmät tunteet nyt ja sata vuotta sitten ovat samat: alemmuuden tai ulkopuolisuuden tunne, pelot, katkeruus, kostonhimo tai ylpeys. Tai rakkaus, luottamus, ystävyys ja kunnioitus.
Päätalo näkee ihmiseen; terapoi lukijaansa kuin kärsivällinen ystävä.

                                             ¤¤¤

Kalle Päätalo arvosti koko elämänsä äitiään, lapsena huutolaiseksi eli luukoiraksi kaupattua Priitta-Stiinaa, jonka kovaa, mutta rehellisenmakuista elämää hän kuvaa romaanissaan Viimeinen savotta.
Riitu oli topakka ja suorapuheinen nainen, joka ilmaisi asiat täsmälleen niin kuin ne silmien verkkokalvolle piirtyivät. Omena ei kauaksi puusta pudonnut, kun Kalle maailmaan syntyi.
Tampereelle muuttanut mestari esitteli ädilleen kaupunkia. Riitu jäi Hämeensillalle töllistelemään Wäinö Aaltosen graniittiin veistämiä miehiä ja tokaisi niska kenossa:
¨Näkkyykö noilla patsailla mulkut?!¨

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti