Nous' hauki puuhun laulamaan...

¨Kosteasta kodostaan, nous’ hauki puuhun laulamaan. Kun puhki pilvien harmajain jo himmersi päivän kajo ja järvelle heräsi nauravain laineitten ajo.

Nous hauki kuusen latvukseen punaista käpyä purrakseen; lie nähnyt, kuullut, haistanut tai kävyn päästä maistanut, sen aamunkostean loiston sanomattoman.

Kun aukoellen luista suutaan, longotellen leukaluutaan, niin villin-raskaan sen veti virren, että vaikeni linnut heti kuin vetten paino ois tullut yli ja yksinäisyyden kylmä syli.¨

                                             ¤¤¤

Pispalan rinteillä aikoinaan asuskellut, oululaissyntyinen Aaro Hellaakoskihan tässä riimittelee.

Kesäisenä yönä kuin unen usvasta syntynyt hauen laulu nousi siivilleen Sääksmäen Kalalahdessa kesällä 1928. Syvällisen luonnontuntijan mystiikka puhuttelee halki vuosikymmenten suomalaista kesäyön uneksijaa.

Hellaakoski piti Hauen laulua läheisimpänä runonaan. Eikä ihme. Joel Lehtosen kesäpaikassa Lintukodossa ja kuvanveistäjä Aukusti Veuron kanssa kesäisiä kirkastusmiitinkejä pitänyt Hellaakoski havahtui unen sylistä kesälomallaan kuin kohtalon koskettamana. Runo oli tulossa.

Runoilija sytytti kynttilän; runo purkautui saman tien paperille kuin luonnonvoima. Sitten oli hyvä huojentuneena vedellä sikeitä kukonlauluun saakka.

Aamulla mestari katseli yöllistä aikaansaannostaan. Kaikkien aikojen kesä oli tuottanut kaikkien aikojen runon.

                                                                                 ¤¤¤

Pirjo Lyytikäinen on tulkinnut kuusten ja kukkalatvojen juontuvan Kalevalaan, mutta laulava hauki punoo säkeet lopullisesti kansalliseepokseemme.

Pohjolan häiden valmistelussahan olut alkaa vaatia itselleen ¨laaullista laulajata¨. Aluksi kokeillaan kaloja. Lohi on luotu laulajaksi, hauki kunnon kukkujaksi.

Kumpaakaan ei Kalevalassa lopulta kelpuutettu oluen laulajiksi, mutta syvältä suomalaisesta mytologiasta Hellaakosken alitajunta tämän hauen laulun onki.

Vaikutteita varmaan tuli myös Marc Chagallin surrealismista, Tyko Sallisen maalauksista ja Väinö Aaltosen veistoksista. Kriitikoiden nuiva suhtautuminen Hauen lauluun masensi Hellaakosken pitkäksi ajaksi, mutta historia kirkastaa suuren ihmisen sielun.

Helsingin Musiikkitalon edessä kohoaa tänä päivänä komea pronssiin valettu veistos – Hauen laulu.

                                                  ¤¤¤

Ilmeisesti vielä 1800-luvulla Suomen suurissa järvissä asusteli jättimäisiä haukia (Esox lucius), joiden suku valloittaa vesistöjä pohjoista Euraasiaa ja Pohjois-Amerikkaa myöten.

Parhaimmillaan tämä kaislikon reunojen väijyjä voi kasvaa jopa puolitoistametriseksi ja 35-kiloiseksi vonkaleeksi.

Näsijärvellä kalastelleen Olli Oksasen seitsensenttiseen tumma/vaalea-sävyiseen Slammer-vieheeseen tarttui 15. elokuuta 2007 Pirkanmaan ennätyskalarekisterin kärkeen yltänyt hauen jötikkä; mittaa 1, 29 metriä ja painoa 15,15 kiloa.

Suurin Suomessa 2000-luvulla saatu hauki, 18,8-kiloinen, nousi verkolla Iissä. Melkoisella varmuudella yli 20-kiloisia Suomen vesissä on kasvanut ja myös pyydetty.

Yksi kiistanalainen jättihauki hylättiin punnituksessa, kun mahasta löytyi pari lajitoveria sulamassa – mitta ei rimmannut tästä syystä painoon.

                                                ¤¤¤

Tänä kesänä uutisoitiin kaksipäisestä hauesta. Siinä 4,5-kiloinen kannibaali haukkasi saman kaliiperin pedon naskalinteräviin hampaisiinsa eikä saanutkaan enää kiduksistaan irti.

Nuori hauki tarvitsee 5-10 kiloa saalista kasvaakseen itse yhden kilon. Mutta kymmenen kilon paremmalle puolelle ehtineet varsinaisia ahmatteja ovat. Silloin tarvitaan 30 kiloa saalista yhden kilon lisäämiseen omaan elopainoon.

Kaislikossa käy suhina ja jos nälkä ei siellä tokene, hauki iskee vaikka laiturilla varpaitaan huljutelleen lapsen varpaisiin; se iskee sumeilematta myös rapuun, sammakkoon, uivaan myyrään ja vesilintuun poikasineen. Paikkauskollinen hauki elää ja saalistaa synnyinvesistössään vain kilometrin-parin reviirillä.

                                              

                                                  ¤¤¤

Ehkä näiden Näsijärven perien isäntä aikoinaan pääsi myös lyyriseen mielentilaan, kun talvella 1871 hevosten kuormareitille jääneiden, keväällä rannoille röykkiöiksi kasautuneiden sysipuiden keskeltä löytyi kiinni jäätynyt jättiläishauki.

Insinööri, kalastaja ja metsästäjä Hermann Kauffman kuvaili saalista…Se oli kaunis kala, jonka suuruudesta saa selvän kuvan, kun mainitsen, että sitä pajunoksasta olkapäällään riipuksissa kantava mies oli tavallisen mittainen, mutta hauen kuono oli hänen korvansa tasalla, ja pyrstö keikkui pohkeiden korkeudella.

                                                ¤¤¤

Kirjoittaessani viime vuonna Pennon liepeillä siintävi selkä- paikallishistoriaa, Längelmäveden rannoilla puhuttiin suvun perimätietona noin 25-kiloisesta jättihauesta, jonka Puontilan Herman-isäntä pyydysti joskus 1800-luvulla.

Herman valjasti kotiin päästyään hevosensa ja lähti lämpöisen kevätkesän aamuna kuljettamaan saalistaan viidenkymmenen kilometrin päähän Tampereen torille.

Kun isäntä muutaman tunnin retkensä jälkeen nosti vonkaleen toripöydälle, valpas poliisi riensi heti nuuhkimaan ja tarkastelemaan kalaa, jonka ympärillä kuhisi sankka ihmisjoukko.

Lopputuloksena Venäjän keisarin palveluksessa ollut nappiherra mätkäisi Hermanin kouraan sakot pilaantuneen elintarvikkeen myymisestä. Kala joutui tunkiolle ja Herman palasi sakkolappuineen Puontilaan.

                                               ¤¤¤

                                             

Monet suhtautuvat haukeen alentuvasti, vähän kuin roskakalaan. Varmaan monen mielipiteen on muokannut myös Suomen marsalkka C.G. Mannerheim, joka ei suostunut haukea syömään – sitä rantarosvoa.

Lappilaiset miehet herjaavat vieläkin haukea jänkäkoiraksi, jota ei edes pakolla suuhun laiteta. Toimittaja Tapani Niemi avasi hiljan Lappilainen-lehdessä syyn hauen halveksuntaan.

Tuo haukifobia periytyy nöyryytetyn kansan alemmuudentunnosta; todellista syytä ei ole.

Lappi asutettiin ja pidettiin hengissä vuosisadat juuri hauen ansiosta – eikä lohen, niin kuin moni väittäisi. Vielä muutama sata vuotta sitten kuivattua haukea vietiin valtavia lasteja Keski-Eurooppaan saakka.

                                                 ¤¤¤

Ruotsin viimeinen katolinen kirkonmies Olaus Magnus vieraili vuonna 1519 Torniossa ja kirjoitti Pohjoisten kansojen historiaansa vesisudesta, jota myös haueksi nimitetään.

¨Lapin tunturiseutujen makeavetisissä järvissä on niin runsaasti vesisusia ja samoin muitakin kaloja, että ne riittävät elättämään asukkaat neljässä erittäin laajassa Pohjolan valtakunnassa ja sitä paitsi niitä viedään vielä laajemmalle avaraan Saksaan myytäväksi suolattuina ja auringossa kuivattuina ja ikään kuin halot laivoihin ladottuna. Samoin on kaikkien Suomen järvien laita….

Hauki ei säästä edes omaa sukuaan joko synnynnäisen julmuutensa, ruoan ahneutensa tai rosvoamishalunsa vuoksi. Se vainoaa myös omia jälkeläisiään, kun ne ovat saavuttaneet kalan muodon, eikä vältä myöskään sellaisia kaloja, joilla on pistävät piikit ja terävät suomut. Sen mahalaukku on niin kurkun jatkona, että joskus se ahneuksissaan työntää sen ulos suustaan nielläkseen kalan.

                                            ¤¤¤

Hauki on mitä parhainta ruokaa, kun sen taiten laittaa. Kovettu kalamies presidentti Urho Kekkonen ei haukea kaihtanut. Omin käsin pyydystetystä kalasta tehtiin Tamminiemen keittiössä suussa sulavaa haukimureketta eli haukifärssiä tillikastikkeen kera.

Risto ja Ritva Lehmusoksan kirjassa Kekkosen pöydässä haukimureke valmistettiin näin kymmenelle hengelle: 1 kg haukifeetä, 10 munanvalkuaista, litra hylakermaa, 3 tl jauhettua merisuolaa, 1 tl jauhettua muskottipähkinää, 1 tl valkopippuria ja 1 dl kuivaa vermuttia tai valkoviiniä.

Jauha hauki hienoksi massaksi ja laita valkuaisten kanssa yleiskoneen kulhoon. Käynnistä kone ja lisää mausteet sekä kerma ohuena nauhana koneen koko ajan käydessä. Lisää lopuksi viini ja mausteet. Paista koekakku, josta voit tarkistaa maustamisen.

Laita mureke vuokiin ja kypsennä vesihauteessa 160-asteisessa uunissa noin tunti. Kumoa vadille ja tarjoa tillikastikkeen, vihannesten ja uusien perunoiden kera. Kastikkeeksi sopii myös katkarapu- tai kantarellikastike. Koristeena voit käyttää lisäksi sitruunaa.

                                               ¤¤¤

Suomalaisesta mytologiasta löytyy haukipäivällisten keskustelun virikettä piripintaan saakka.

Jokapäiväisen särpimen ohella hauen tarina on levinnyt sukupolvesta toiseen Kalevalan runosäkeiden ryydittäjänä. Ei ollut turha hauki se, jonka leukaluusta vaka vanha Väinämöinen väkersi itselleen kanteleen.

Syvimmissä myyteissä hauen uskottiin uivan järven pohjan kautta elävien ja kuolleiden maailman välillä. Joku joutui manan majoille, toisen lopulliseksi kohtaloksi koitui ¨hauen suoli¨. Siihen paikkaan joutunutta ei edes tietäjä saanut nostettua.

Hauen polskinta kaivojen puhdistajana avautuu mielenkiintoisena perimätietona vuosisatojen takaa. Kaivoon tai lähteeseen kuljetettiin elävä kaivohauki, joka nälissään söi kaikki vedessä olleet ja sinne tippuneet kissaa pienemmät eläimet – ja samalla tietysti puhdisti kaivon vettä.

Luonnonmukaisesta vedenpuhdistajasta tulikin tavallaan perheenjäsen ja lemmikki; hyvä tuttava, jota ei missään nimessä syöty.

Suomen vanhin ¨dzauna¨

Ylöjärven muinaisen emäpitäjän Suur-Pirkkalan historiasta on kaivettu aivan konkreettisesti esiin Suomen vanhin kiukaallisen rakennuksen jäänne – saunan esiaste - missä tuhat vuotta sitten viikinkiajalla heitettiin mehevät juhannuslöylyt.

                                              ¤¤¤

Lontoossa ja Floridan Miamissa tehdyissä radiohiiliajoituksissa Pirkkalan Tursiannotkossa maatuneesta lautalattiasta löytynyt aines on peräisin vuosilta 1020-1170. Toinen ajoitus tehtiin toisen, vanhemman rakennuksen seinistä, jolloin päästiin vuosilukujen 780-970 väliseen aikaan.

                                            ¤¤¤

Kielitieteilijät ja alan harrastajat ovat täpinöissään uusista tiedoista, joiden mukaan vanhimmassa yli 1000 vuotta vanhassa kuusimetrisessä rakennuksessa oli ollut lämpöä hohkaava kivikasa yhdessä nurkassa.

Toisen teorian mukaan kyseisessä rakennuksessa oli kaksi huonetta. Vanhimman kiukaallisen huoneen yhteyteen rakennettiin myöhemmin eteishuone, jossa oli lautalattia.

                                           ¤¤¤

Suomalaisen sielu tarttuu kuin imupaperi saunan pitkään ja jäntevään historialliseen kaareen, joka alkupää ulottuu liikkuvan metsästys- ja kalastuskulttuurin sekä vakinaisemman elämän mahdollistaneen maanviljelyskulttuurin saumakohtaan saakka.

Pesua ihmiset ovat kaivanneet aikojen alusta, mutta vasta aloilleen asettuminen ja alkeellinen maanviljely toivat kiinteät peseytymispaikat näille perille yli tuhat vuotta sitten.

Saunahistoriaan uppoutuneet, kuten Aulis Ojajärvi (Sauna-seura ry 1964), pitävät saunakylpyä monen muun kansantavan mukaan kulttuurilainana, jonka esi-isämme ovat omaksuneet korkeammalla kehitysasteella olleilta naapureiltaan jo ennen Suomeen siirtymistä.

                                          ¤¤¤

Ennen saunarakennusta kivikasa ladottiin maakuoppaan, mistä  saatiin hikilöylyt, kunhan puuta pesään piisasi. Votjakkien kerrotaan käyneen saunassa enemmän löylyjen kuin peseytymisen vuoksi.

Ainakin yksi suomalaisten vaellusreitti näihin maisemiin on kulkenut etelän suunnalta, sillä sauna-sanan vastine tunnetaan samassa merkityksessä myös vatjan, viron ja liivin kielessä.

                                         ¤¤¤

Varhaisin saunan esiastetta kuvaillut tutkimusmatkailija oli arabialainen Ibn Dasta, jonka tiedetään kuvanneen ’erästä slaavilaista heimoa’, jonka U.T.Sirelius on perustellusti tulkinnut tarkoittavan suomensukuisia mordvalaisia.

Dastan kertomuksen mukaan tämän heimon maassa on talvisin niin kylmä, että asuntona käytetään suippokattoista, kellarimaista maa-asuntoa.

¨Sellaisiin kellareihin muuttavat kokonaiset perheet, ja he ottavat jonkin verran polttopuita ja kiviä mukaansa ja kuumentavat kivet tulessa, kunnes ne käyvät punaisiksi. Kun kivet ovat mahdollisimman kuumat, he valavat vettä niille, mistä syntyy vesihöyryä, joka siinä määrin lämmittää huoneen, että ihmiset riisuvat vaatteensa. Sellaisessa asunnossa he elävät kevääseen asti.¨

Tutkijat arvioivat, että itämerensuomalaiset ja siis myös suomalaiset ovat saaneet saunakylpynsä slaavilaisesta maailmasta.

                                            ¤¤¤

Pirkkalan kunnan rahoittamat arkeologiset tutkimukset Tursiannotkossa, joka on pakanallisen ajan nimijäänne, päättyvät syksyllä. Tutkijoiden sauna kuumenee samalla taatusti muutaman asteen.

Suomen vanhimman kiukaallisen rakennuksen yhteydessä heitetyistä arvioista mielenkiintoisimmat näkymät tarjoaa vertaus kuurilaisten asumuksiin.

Sarvipäisillä viikingeilläkin oli pirunsa, jota pelkäsivät – paremmin aseistautuneet kuurilaiset, joilla oli hyvät välit sisämaan asukkaisiin Itämeren rannoilla.

Viikinki nimitys tarkoittaa ’lahdessa olijaa’, mitä se tarkoitti kirjaimellisesti, sillä sisämaahan nämä valloittajat eivät mielellään menneet.

                                                 ¤¤¤

Pirkkalankylän rautakauden asukkaat saattoivatkin olla kuurilaisia, jotka rakensivat tapojensa mukaan suurikokoisen, korkean ja kiukaalla varustetun savupirtin.

Logistista älliä Suomenlahden toiselta rannalta vaeltaneilta ei puuttunut: samaan rakennelmaan kehitettiin asunnon ohella vaatteiden ja kalanpyydysten sekä saaliin kuivaamispaikka. Tietysti myös savustus onnistui ikään kuin kaupan päälle.

Kuurilaiset olivat balttikieltä puhuvia seeliläisten ja liiviläisten jälkeläisiä, joiden balttikielestä suomikin on ammentanut osansa.

                                                  ¤¤¤

Kuurilaisten ’dzauna’ tarkoittaa kuivaamista. Eränkävijät ja kalastajat kuivasivat vaatteitaan ja pyydyksiään tässä tilassa, jossa tietysti otettiin reippaasti myös löylykylpyjä.

Maanviljelyksen vakiinnuttua kuurilaisten kehittämä viikate (vikaptes = kaikenleikkaava) tuli käyttöön. Hikisissä ja nokisissa kaskenpoltoissa ja muissa maatöissä tarvittiin jo parempaa peseytymiskulttuuria; eikä saunaa edes tarvinnut keksiä siihen virkaan.

Rakkauden haudalla

Kun skriivarit kastavat hanhensulkakynänsä mustepulloon ja kilvan muistelevat yli 70 vuoden takaisia sotatapahtumia, haluan palauttaa mieliin suvisia tunnelmia viimeisistä rauhan kesistä Suomen Rivieralta, Terijoelta.

Pakinoitsija Tiitus hyvästeli Satakunnan-Hämeen rajamailla, Ylöjärven seutuvilla syntynyttä työtoveriaan joskus 1900-luvun alkuvuosina ja kysäisi ohimennen. Minnekäs veli lähtee kesälomalle?

Toinen muljautti vastaan kuin kummastuneena, että sellaista ylimalkaan voidaan kysyä, ja vastasi: Tietysti Kannakselle!

                                       ¤¤¤

Jo Venäjän hallitsija Katariina II oli ihastunut ’vanhaan Suomeen’ kuuluvan Terijoen seudun suopeaan ilmastoon ja lahjoittanut Raivolaan lehtikuusimetsikön, jossa kasvoi puolensadan metrin korkeuteen kohoavia purjelaivojen mastopuita.

Sekä Pietarin että Euroopan ylhäisö, sen aikaiset suihkuseurapiirit seurasivat hallitsijan esimerkkiä kuin haiparvi laivaa.

                                        ¤¤¤

Koristeellisia loistohuviloita nousi joka niemeen notkoon ja saarelmaan, höyryveturit kiskoivat kesävieraita urakalla puolen tunnin välein 40 km:n päässä sijaitsevasta Pietarista. Pienen kunnan väkiluku moninkertaistui jopa sataantuhanteen nuppiin kesän vilkkaimpina kuukausina.

                                           ¤¤¤

Kun elokuun lämmössä syttyi kuu, syttyivät kiitomadot maassa, sirkat alkoivat sirittää ruohikossa. Tulivat tähtikirkkaat yöt, jotka heijastuivat laguunien mustassa tyyneydessä. Lämmin kesä, lämmin kolmikymmenluku, kuvasi kirjailija Tuuli Reijonen Terijoen ja Kannaksen hehkuvia kesiä.                                      

                                            ¤¤¤

Kannaksen gloria veti taiteilijoita puoleensa kaikista ilmansuunnista. Modernin runouden papitar Edith Södergran inspiroitui Raivolan ja Terijoen luonnosta:

Punainen aurinko nousee ajatuksia vailla

ja yhtälaisena kaikkia kohtaan. Me iloitsemme auringosta kuin lapset.

Missä aallot olivat piirtäneet riimuja joenvarren santaan, sinne me hartaina menimme. Ja ranta sanoi: Täällä olet vaeltanut lapsena ja minä olen aina sama. Ja leppä veden luona on aina sama.

Sano missä vieraassa maassa olet ollut ja oppinut epaton tapoja. Ja mitä olet voittanut? Et yhtään mitään.

                                             ¤¤¤

Pakinoitsija Erkki Taberman, kansanedustaja-runoilija Tommyn isä muisteli hiljattain Suomen viimeistä todellista aurinkorannikkoa Terijokkoinen-lehdessä:

…¨kirkko Rakkauden hautoineen säilyy mielissämme ja muistoissamme petäjien pihkantuoksun, meren kohinan, villiruusujen huumaavan tuoksun ja monien elokuun iltojen kädenpuristusten hellinä muistoina.

                                         ¤¤¤

Monet sukupolvet ehtivät vierailla Rakkauden haudalla. mihin heijastuu koko Karjalan myöhempi kohtalo.

Pietarilaisella valtioneuvos Kartavtsevilla oli ajan hengen mukaan Kannaksen Vammeljoen varrella upea datsha, Villa Marijoki, missä vietettiin monia onnentäyteisiä kesiä.

Sitten kohtalo puuttui peliin. Maria-puoliso sairastui syöpään, jota hoidettiin Saksassa. Baijerilainen ruhtinatar lahjoitti ystävättärelleen jättimäisen plyyshikarhun ja kertoi monen parantuneen Willy-leikkikarhun avulla.

Sairas rouva uskoi tarinaan sokeasti. Willyä kohdeltiin kuin elävää olentoa. Willylle hankittiin oma palvelija, tuoli ruokapöytään ja oma sänky…

                                         ¤¤¤

Mikään ei auttanut raivokasta syöpää vastaan. Varakas leski rakennutti rakkaan vaimonsa muistoksi pienen ortodoksikirkon. Puoliso haudattiin kirkon muurin ulkopuolelle, suuren luonnonkiven sisään.  

Kuvanveistäjä Lisheviltä tilattiin pronssipatsas sekä edesmenneestä että hänen pikkukarhustaan, joka sijoitettiin hautakiven päälle.

                                          ¤¤¤

Tuhannet ja taas tuhannet ihmiset vierailivat kauniissa ortodoksipyhätössä ja Rakkauden haudalla, kunnes talvi- ja jatkosodan mustanpuhuvat pilvet nousivat Kannaksen Rivieran ylle.

Villa Marijoki kirkkoineen ja muistomerkkeineen murentui sodan melskeissä taivaan tuuliin. Mutta tarinat jäivät elämään.

Rakkauden hauta ei koskaan kuole.