Onnellisuus: A = X + Y + Z

Elämän perusprinsiippeihin kannatta silloin tällöin uhrata pari ajatuksen säiettä; voipi aurinko paistaa kohta kirkkaammin mustimmankin pilviverhon hopeareunuksen takaa.

Oivallukset, ideat, ihmisen kasvu ja satunnaiset hyppäykset henkisessä kehityskaaressa ylöspäin (mieluusti näin päin) tapahtuvat ihmisillä eri rytmeissä. Minä olen seitsemän vuoden periodien mies. Sen elämä on opettanut, jos ei muuta.

                                            ¤¤¤

Mitään Buddhan valaistumista en ole kokenut. Sen sijaan aloin tammikuussa jälleen vähän määrätietoisemmin kuntoilemaan ja venyttelemään määrätietoisesti lihaksiani; ilman stressiä, vähäisintäkään painetta, mutta säännöllisesti raksuttaen kuin kultakello. Nuorempana olen pitänyt paljonkin fyysisistä koetuksista, kuten Utsjoki-Hanko pyöräilyistä ynnä muista haasteista.

Tämän kevätkauden ponnistusten jäljet huomaan huhtikuun puolivälissä. Muutamat sadat hiihtokilometrit ja jokapäiväinen (on rospuuttopäivoäkin) seitsemän kilometrin hikinen kävelylenkki raikkaassa maalaismaisemassa ovat tehneet minulle ihmeitä; ei sitä välttämättä ulospäin huomaa kuin lievänä kiinteytymisenä, mutta henkinen ämpäri täyttyy joka ikinen päivä ja siitä liitän käteni joka ilta nöyränä poikana ristiin.

                                                ¤¤¤

Olen aina; 65-ikävuodestani ainakin 55-vuotta ollut kiinnostunut ihmisen henkisestä kehityksestä. Oikeastaan vuodesta 1957, jolloin kymmenvuotiaana kloppina luin Sir Edmund Hillaryn kirjan Mount Everestin valloitus.

Siitä päähäni iskostui ajatus, että ihmisen tulee tavoitella suuria asioita elämässään. Kilvoitella henkisesti Himalajan huipulle saakka niillä voimilla, jotka elämä antaa kun ne alttiina vastaanottaa.

Sir Edmund on ollut hieno esikuva.

Toinen kautta vuosien, vaikeidenkin, lävitse tietäni viitoittanut ja valaissut henkilö on chileläinen Nobel-runoilija Pablo Neruda, joka juuri kaivettiin haudan levosta uudelleen tutkittavaksi Chilen sotilasjuntan mahdollisesti järjestämän myrkyttämisen selvittämiseksi.

Neruda ohjeisti ideologiseen taisteluun ihmisiä, mutta minä en ideologien veneessä ole ikinä viihtynyt – otin oman henkisen elämäni ohjenuoraksi henkiveljen Pablon säkeet:

¨Iske kitarasi tuleen ja kohota se palavana. Siinä on sinulle lippu!¨

                                               ¤¤¤

On hienoa huomata vanhemmiten seniori-iässä, kun kaikki on hyvin terveyttä myöten ja miten itse elämä palkitsee uurastajan.

En olisi katkera vaikka tämänpäiväinen 17.4 lentoni Zürichiin päättyisi murskaantumiseen maan kamaraan. Kummallista, että Zorbaksen tavoin nousen koneeseen, laivaan, autoon levollisin mielin: en toivo mitään; en pelkää mitään.

Tiedän, että matkani lopullinen finaali on jo lähempänä kuin syntymä oli. Tiedän myös paikan mihin tuhkauurnani sijoitetaan sitten, kun lautturi on veivannut minut viimeisen kerran yli virran.

Olen lisännyt iltarukoukseeni Zorbaksen laatimaan versioon kolmannen kohdan; ikioman.

Hyvä ja kaikkitietävä jumala: anna minulle voimaa rakastaa ja ottaa vastaan rakkautta elämäni loppuun saakka.

                                                  ¤¤¤

Viime päivinä minua on puhutellut kuopiolaisen Väinö Immosen, Immun, mietteet Aamulehden blogisivustoilla. Olen aina saanut näppyjä, kun positiivisuustohtorit ja –konsultit oikein hekumoivat.

Immu sai minut ymmärtämään asian, jonka olen vaistonnut jo ajat sitten. Onnellisuus on useimmiten myös ihmisen oma valinta.

Maailman ehkä siteeratuin nero Albert Einstein kirjoitti aikoinaan menestymisen kaavan: A = X + Y+ Z.

A on yhtä kuin menestys (onni, joka ei kuitenkaan aina seuraa menestystä), X on ihmisen työura ja yleensä työnteko, Y on huvit kaikissa variaatioissaan ja kirsikkana kakun päällä - Z = ymmärtää pitää turpansa kiinni.

                                                ¤¤¤

Immun lempipaikka on kertomansa mukaan kotisohva, Artekin sohva. Sieltä nousi savolaisemiehen mieleen onnellisen ja onnettoman ihmisen peruskaava.

Jos onnetonta viluttaa, hän ajattelee viluttamista… ja kohtapa entistä enemmän viluttaa. Onnellinen ajattelee asioista pääsääntöisesti myönteisesti ja huomaa, että elämä muuttuu päivä päivältä aurinkoisemmaksi – joskus niin mukavaksi että nauru karkaa ja oikein tyrät rytkähtelevät.

Näin Immu: ¨Juuri siksi makailen sohvallani päntiönään. Onneen kuuluu pisaran verran uutta tietoa, juuren verran vanhaa, terälehdellinen uskoa ihmisiin ja ripaus murheen mustaa aromia, että onnensa käsittäisi.

Siinä kristallimaljassa tekeytyvät elämän ehtymättömät eväät, jossa häly vaimenee ja elämän ikikolmion kulmat kirkastuvat: syntymä, rakkaus, kuolema.¨

                                                 ¤¤¤

Ei ollut Konsta-Pylkkänen ainoa kansan filosofi. Kohu-Himasen miljoonatutkimukset kalpenevat mennen tullen elävän elämän tuottaman tutkimusmateriaalin edessä; ja ennen kaikkea eletyn ymmärtämisen edessä.

Erityisesti ihailen Immun verbaalista oivalluskykyä. Hän muistuttaa, että Savon kielessä on kaksi ihastuttavaa lausetta:

Kaunein: ¨Äet, maetoo¨.

Viisain: ¨Elä hötkyile¨.

Siis: Tee joka päivä yksi ihminen onnelliseksi; aloita itsestäsi. Rauhaa ponnisteluihisi.

Sveitsi - Luojan lempimaa

Lennolla Helsingistä Amsterdamin kautta Zürichiin oli hauska avata pädiin lataamastani yli sadan niteen kirjastosta Juhani Ahon matkakirja (Minkä mitäkin Tyrolista, WSOY Porvoo 1921) ja nauttia vajaan sadan vuoden takaisesta tunnelmasta.

                                        ¤¤¤

¨Sveitsi on yksi semmoinen Luojan lempimaa. Se on kuin näyte siitä, miten tässä maailmassa voi ihmisen elon ja elämän järjestää kaikkien heidän toiveidensa ja mielihalujensa mukaisesti.

Se on kuin niitä varten, jotka tahtovat yht’aikaa elää etelässä ja pohjolassa, erämaassa ja kulttuurin keskellä. Sillä joka tahtoo ja voi oleilla ja elellä joko lyhyemmän tai pidemmän aikaa mahdollisimman vaihtelevata ja monipuolista elämää, mitä tämä matoinen maailma yleensä voi tarjota, hän valitkoon – ja hän tavallisesti valitseekin – Sveitsin olinpaikakseen.¨

                                      ¤¤¤

Ei ole Sveitsin lumo haihtunut Juhani Ahon voiman päivistä mihinkään. Jos joku herättäisi viideltä kesken makoisten unien ja vaatisi valitsemaan jonkin maan, jos Suomesta pitäisi pois muuttaa, Sveitsi tulisi kakkosena.

Gozon saarta Maltalla ei minun elämässäni mikään voita; kulttuurishenkiset juureni ovat jo syvällä ammoisen tulivuoren pohjasedimentissä.

                                       ¤¤¤

Sveitsin valaliiton suurin, reilun 1,2 miljoonan asukkaan kaupunkiseutu Zürich osoittaa jo muutamassa päivässä, että elelemme kahdelta maailmansodalta onnellisesti pelastuneessa, sivistyneessä, kulturellissa eurooppalaisessa lintukodossa.

                                        ¤¤¤

Pääsimme katsomaan Zürichia ’keittiön kautta’, koska lähipiirimme perhe muutti kesällä näihin maisemiin.

Saatoimme alle kymmenvuotiaat lapset Wallisellen esikaupungin kouluun aamulla. Täällä lapset tervehtivät tullessaan opettajia kädestä ja katsovat silmiin. Suomalaiset koululaiset olivat oppineet myös vanhan eurooppalaisen sivistysmaan puhuttelutavoille. Opettaja ei ollut moi, hei -kaveri; vaan Frau (rouva) Scheg.

Täällä tajuaa valtavan kultturieron; sen mihin suohon suomalaiset ovat räkäisen vapaalla kasvatuksella ja rakkaudettomuudella itsensä ja jälkeläisensä ajaneet.

                                       ¤¤¤

Aamukahvilla löysin parvekkeelta heti paikan, missä edesmennyt lyhdynkantaja, arkkitehti Reima Pietilä olisi puhunut genius locista, paikan hengestä.

Olisin halunnut istua siinä paikassa hiljaa kuin hiiri, tuntikausia. Hengittäen rauhallisesti sitä elämää, joka historian kautta lävitseni virtaa. Kirkonkello kumahteli laaksossa, jonka yllä pohjolan kesäpääskyset pyydystivät hyönteisiä matkaevääksi Afrikkaan.

Ymmärrän edesmennyttä Mika Waltaria, joka heikkoina hetkinään kuvitteli olleensa joskus etruski: jopa hulluuden partaalle saakka. Tämä henki valtasi mestarin silloin, kun hän näki silmiensä edessä ikivanhan, kenties tuhatvuotisen muurin tai sai Roomassa käteensä etruskien aikaisen maksuvälineen.

                                        ¤¤¤

En voinut olla vilkaisematta Ahon lastunveistoa tällä siunatulla hetkellä:

¨Kirkoista soivat kellot. Rantakatua kiitää sähköraitiovaunu keveästi keikkuen ja torveansa toitahuttaen. Pyöräilijän kello kilahtaa. Tuolla kaukana puhaltaa rantalaivan pilli ja valkoinen vaahto kuohuu röyhelöksi siipien alla laivan kyljessä.

Sulkeudu silmä, kätke kalvoosi mitä olet nähnyt, viedäksesi mukanasi muiston rauhan ja ihanuuden rannasta, jossa huolettomat, joutilaat ihmiset ilojaan hoitavat tai huoliaan hautovat – muiston, jonka voit loihtia esiin, kun synkillä saloilla ja raukoilla rannoilla ja mustien mutaisten vesien partaalla mielesi maan tasalle painuu.¨

                                       ¤¤¤

Kyllähän tästä rahamaailman keskuksesta varmasti löytyy epäkohtiakin, mutta tuntui kummalliselta kävellä lauantaina illansuussa Zürichin pääkadun lävitse: ei vähäisintäkään häiriöitä, hoippumista eikä hoilaamista.

Kallista eläminen on. Mutta elämä on.

Sveitsiläiset elävät ja vaalivat humaania, sukupolvien ketjussa Alppien laaksoissa arvokkaasti jalostunutta kultturiperintöään kuin Zenithin kelloseppä aarrettaan.

Suomalaiset ovat sankarikansaa, mutta olemmeko me sankareidemme arvoisia. Enää.

Sukupolvien kultainen ketju

Sukupolvien kultainen ketju

Käväisimme Kauhavalla tuossa ’ruman vallesmannin’ kaupungissa, missä käteen osui maakunnan valtalehti Ilkka. Ei varmaan ollut sattumaa, että lehdessä oli kaksi isoa, paikallista lukijakuntaa puhuttelevaa juttua: painotuoreet Knuutilanraitin ja Laihian Perälänkylän ikiomat perinnehistoriat.

                                          ¤¤¤

Kirjojen tekijät olivat tulleet täsmälleen samoihin aatoksiin, kuin tämän kolumnin kirjoittaja. Suomalaisten kylien suuri tarina nousee kyläkirjoista kuin luonnonvoima.

En tiedä tarkkaan, milloin Suomessa alettiin puhua ihmisen juurista. Tämän käsitteen lanseerasi kuitenkin vuonna 1976 musta kirjailija Alex Haley menestysromaanillaan Juuret.

Gambiasta kidnapatun Kunta Kinten juuret löytyivät pienestä Juffuren kylästä. Seitsemännessä sukupolvessa tämän orjan jälkeläiseksi ilmoittautunut Haley nousi sukututkimuksellaan maailmanmaineeseen.

                                         ¤¤¤

Alahärmän Knuutilanraitin ja Perälänkylän historiallisen kuvateoksen tekijät vakuuttivat eri haastatteluissa kuin yhdestä suusta, että ihmiselle on hyväksi tietää, mistä tulee – jotta tietää minne menee. Ihmisen on hyvä olla jostakin kotoisin.

Pienestä Vähän-Pennon kylästä lähteneenä olen pörhistellyt lukemattomat kerrat niskavillojani, kun olen tavannut urbaaneissa ympäristöissä tyhmänpöyhkeitä nousukkaita, jotka arvottavat ihmisiä asuinpaikan mukaan.

Tämä luoti on liian monen maaseutukylien kasvatin herkässä itsetunnossa tiennyt paikkansa. Varmasti minunkin, mutta enää eivät typerät haukut haavaa tee.

Viimeisen 40-50 vuoden aikana maaseutukylien hieno imago on ’ryssitty’ maan rakoon poliitikkojen sanaisilla taistelutantereilla, missä palkansaajien ja maatalouselinkeinon väliset nokittelut ovat nostattaneet syvää kaunaa puolin ja toisin. Siinä ei haukkumanimillä ja pilkkakirveillä ole ollut äärtä, ei laitaa.

                                           ¤¤¤

Lahjomaton historia avaa ja palkitsee aikanaan maaseudun kylien kymmenien vuosien henkisen kesantopellon. Se näkyy tuhansina kylähistorioina, kronikoina, kyläkirjoina, joita nousee sakeana vastavoimana globalisoituvalle maailmalle.

Vastavoima on aivan terve. Helsingin Pohjoisrannassa suurimman osan elämästään viettänyt kulttuurin moniottelija Jörn Donner oivaltaa hienosti paikallisuuden merkityksen. Vaikka Eurooppa yhdentyy, ihminen tarvitsee aina puun, johon nojata ja pläntin maata jalkojensa alle.

                                           ¤¤¤

Kylät ovat kantaneet Suomea sen raskaimpien kohtalonvaiheiden yli auttaen nälkävuosien kurimuksessa, kasvattaen Suomen talonpoikaisen armeijan keskeisen selkärangan, ruokkien sotaa käyvän maan ja luovuttaen yhteiskunnan rakennemuutoksen pyörteissä suuren osan väestään kaupunkien pyörien pyörittäjäksi.

                                           ¤¤¤

Kirjailija, sukututkija Jalmari Finne osoitti jo 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä kirjoituksillaan suomalaisten maalaiskylien paikan historian virrassa.

Viljeltyyn seutuun jää meistä tavattoman paljon jäljelle. Elias Lönnrot istutti Laukon kartanon puistoon koivun, jonka aikanaan lahonneelta alkujuurelta nousee uusia versoja kymmenien ja satojen vuosien kuluttua samalla tavalla kuin Lönnrotin elämäntyöstä.

Kulje, lukijani, viljelyksilläsi ja katsele hedelmällistä maata, joka sinulle nyt antaa kättesi töiden siunauksena hedelmän, ja muista entisiä polvia, niin sinun mielesi tulee rauhalliseksi ja näet silloin elämän vahvoina, pitkinä urina etkä vain lyhyinä murusina, kirjoitti Finne.

                                              ¤¤¤

Jalmari Finnen elämäntyö on nousemassa uuteen kukoistukseensa. Siitä kertovat uuteen aikaan sijoitettu Tapani Baggen ja Mika Launiksen Kiljusen uusi herrasväki (Satukustannus Oy 2012).

Kangasalan suuri poika keksi Kiljusen herrasväen aikoinaan oivaksi rahasammoksi, jolla hän palkkasi puolentusinaa tutkijaa laatiessaan Suomen asutuksen yleisluetteloa – ponnistusta, joka kantaa hedelmää sukututkimuksessa tänäkin päivänä.

Kaupunkilaisena koko aikuisen elämänsä viettänyt Finne ymmärsi syvältä ja sydämellä suomalaisten maaseutukylien sukupolvien kultaisen ketjun.

Erityisen kauniisti Finne puhui suomalaisesta emännästä.

Suomalainen emäntä on tämän kansakunnan pitänyt koossa, pitänyt suvut yhdessä, säilyttänyt talot sukupolvesta toiseen.

                                            ¤¤¤

Aikojen unohdus peittää sekä miehet että naiset. Mutta kun unohduksen verhoa poistetaan, niin emännän arvo nousee Finnen mukaan suuremmaksi kuin nykyaika käsittääkään.

Miehet eivät ole tämän kansan historian kankaassa muuta kuin kuteita; eivät muuta kuin kuteita. Vahvan ja lujan loimen luovat naiset.