Aikalaistensa
hyljeksimä ja köyhien joukkohaudassa viimeisen leposijansa saanut säveltäjänero
Wolfgang Amadeus Mozart pystyy vuosisadasta toiseen virvoittamaan musiikillaan
arjen uuvuttamat ihmiset niin kuin keväinen sade virkistää levänneen maan.
Savonlinnan
Oopperajuhlat teki pienen, mutta ei suinkaan merkityksettömän sivupolun
maailman suurimpaan puukirkkoon Kerimäelle, missä Helsingin Barokkiorkesteri,
Oopperajuhlakuoro ja tähtisolistit tulkitsivat Mozartin Requiemin niin, että
elämys kantaa vielä viikkojen jälkeen.
¤¤¤
Suljen
silmät ja annan mennä. Mozartin viimeisin ja kesken jäänyt tilaustyö,
sielunmessu, Requiem, johdattaa kauniilla ja arvokkaalla tavalla ihmisen aivan
perimmäisten kysymysten äärelle.
Suomalaisessa
kesäillassa soi, ei enempää eikä vähempää, yksi vastaus ihmisen ikuiseen
kysymykseen; mikä on aurinkoa uupumatta kiertävällä planeetallamme syntyneen
elämän tarkoitus?
Konsertti
sai arvokkaan vivahteen, kun tilaisuuden alussa muistettiin edesmennyttä
oopperalaulaja Tom Krausea. Maailmankuulu baritoni ei koskaan nostanut itseään
jalustalle. Hän koki, että ihmistä suurempi voima ilmaisi hänen kautta itseään.
Sielunmessu
alkaa sanoilla Requiem aeternam dona eis
Comine – Herra, suo heille ikuinen rauha.
Vaikka
Requiem tilattiin salaperäisen sanansaattajan välityksellä kuluttavan elämän ja
sairauksien riuduttamalta, keski-ikää lähestyvältä Mozartilta, mestari sävelsi
sen viimeistä piirtoa myöten – itselleen – ja samalla kaikille luoduille.
¤¤¤
Kerimäen
kirkossa soi heinäkuun lopulla Mozartin tärkein testamentti, jota jokainen
kuulija tulkitsee ikiomalla tavallaan.
Aikalaisten
kertomusten mukaan kesken jääneen sielunmessun käsikirjoitus tuotiin vielä
säveltäjän kuolinpäivän iltana hänen vuoteeseensa.
Wolfgang
Mozartin nimeen kuului viimeistään tällä hetkellä käytettäväksi kolmas nimi
Amade`, mikä tarkoittaa Jumalan rakastama.
Mozartin
kerrotaan laulaneen messua yhdessä ystäviensä kanssa. Kun tultiin Lacrimosa-osaan, Requiemin ydinsanoman –
armahduksen - äärelle, Mozartin kerrotaan purskahtaneen itkuun ja yrittäneen
vielä kuolinhoureissaan matkia Tuba mirum-osan
pasuunan ääniä.
¤¤¤
Virtsamyrkytykseen
tai kuppaan 5. joulukuuta 1791 Wienissä menehtyneestä, elämästä joka solullaan
iloinneesta ja nautiskelleesta, keisarilliseksi hovimuusikoksi viimeisinä
vuosinaan Salzburgissa nousseesta Mozartista on lausuttu ja kirjoitettu kaikki
mahdolliset ylisanat.
Suhteellisuusteorian
kehittäjä Albert Einstein osuu aika lähelle: ¨Mozartin musiikki on niin
puhdasta ja kaunista, että se on kuin heijastus maailmankaikkeuden sisäisestä
kauneudesta.¨
Tässä
Einsteinin arviossa kiteytyy mielestäni Mozartin haikeankauniin Requiemin
syvällisin ja ikuisesti aikaa kestävä sanoma.
¤¤¤
Avaan
silmäni sukupolvien kultaisen ketjun uurtamissa, kirveellä veistetyissä
honkapenkeissä Kerimäen kirkossa; kuoron äänet sointuvat iloa, armoa ja
hiljaista kauneutta, jonka kuvaamiseen kirjoittajan kädet eivät taivu;
ilta-auringon viistot säteet ja pitenevät varjot valaisevat pyhäkköä vartioivien
mäntyjen tuuheat latvukset kohottautumassa kohti sinitaivasta kuin kädet
kiitokseen.
Minulle
Mozartin Requiem avautuu pohjattoman rikkaana sävelkulkuna luopumiselle,
ihmisen ymmärtämiselle, intohimolle, kauneudelle, rakkaudelle ja ennen kaikkea –
kaiken elollisen ylistykselle.
¤¤¤
Suomen
kesässä soi jo Requiem, syksyn tumma sävel. Ihon alla hehkuu vielä kesän lämpö,
mutta haikeus kaiken katoavaisuudesta tunkee tajuntaan.
Jossain
syvällä sisimmässä soi kaunis ja lämpöinen pohjavirta; toive uudesta kesästä,
joka Mozartin arvokkaana lahjana valaa elämään iloa ja ylistystä halki kaikkien
aikojen ja vaiheiden.
