Milja
Kaunisto onnistuu esikoisromaaninsa Synnintekijä
jälkeen ylittämään puhtaalla suorituksella kirjailijoiden hyvin tunteman
’kuolemanlaakson’ eli toisen kirjan synnytystuskat kuin tottunut
kilparatsastaja pykälällä nostetuista esteradan puomeista.
Jos
esikoisessa oli viitteitä kirjoittajan oivallisesta juonenkuljetuksesta, toinen
raadollista historiaa tihkuva romaani panee monin verroin paremmaksi. Tarinan
loppua kohti huipennuksia ja juonenkäänteitä sykähtelee kiihtyvällä tahdilla
kuin symbaaleita kajautellen.
Kauniston
uunituore Kalmantanssi (Gummerus 2014)
ei kuvia, kirkkoa eikä pappeja kumartele. Piispan perillinen Olavi Maununpoika
siittää ensin kohelluksissaan lapsen Turun pääporvarin Jacob Fresen vaimolle
makaaberisti kirkon alttarilla.
…
Ja sitten matka jatkuukin Ranskan Sorbonneen kuulustelemaan, ei enempää eikä
vähempää, itseään Orleansin neitsyttä Jeanne D’Arcia noituudesta.
¤¤¤
Milja
Kaunisto (s.1976) yhdistää romaaninsa henkilöt keskiajan historiallisen
kehykseen ilman, että faktojen vyörytys tuntuisi päälle liimatulta, mikä
osoittaa historian ymmärtämistä ja ennen kaikkea sisäistämistä.
Kirjailija
kiittää viimeisillä sivuilla vilpittömästi ranskalaista naapuriaan,
historioitsija Pierre Redoulya, joka pudotti Kauniston postilaatikkoon eräänä
aamuna tummenneen ja hapertuneen opuksen nimeltä Histoire de Jeanne D’Arc, ensimmäinen painos vuodelta 1868.
Myös Dr. Patrice Lucas saa kirjoittajalta kukat
Orleansin neitsyen mystisen taustan avaamisesta. Lukija jätetään
arvuuttelemaan, mitä tarkoittaa Lucasille osoitettu lause: ¨Laajan
historiatuntemuksenne lisäksi pelastitte myös henkeni.¨
¤¤¤
Kaunisto
jatkaa myös toisessa romaanissaan arvoituksellisesti Synnintekijässä naiseksi paljastuvan miehen Miracle de Servi’eresin
tematiikkaa – mutta toisinpäin. Ehkä tämä on jokin sisäsyntyinen heijastuma
ajassa vellovaan sukupuolikeskusteluun.
Esikoisteoksen
henkilöistä aatelissuvun kukkea tytär Beatrix, joka koskemattomana levitti
reitensä villisian lailla käyttäytyneelle englantilaiselle, jatkaa toisessa
osassa värikästä naisen vaellustaan.
Nyt
kuljetaan hiukset ajeltuina ja mieheksi pukeutuneena Walesin hallitsijan
perintöprinssin rakastajattareksi portinvartijan taloon. Tällä reissulla
saadaan muutakin kuin kotikylän kuisketta…kun
solttu palaa matkoiltaan, hän vaimons seinään viskaa, niin takapuolta kopeloi
ja antaa tälle piiskaa. Piiskaa, piiskaa.
Kolmatta
historiasarjan osaa varten on jo ladattuna odotuksia. Mitä tapahtuu kirkon
alttarilla alkunsa saaneelle Olavi Maununpojan jälkeläiselle, mihin päätyy
Beatrixin tie.
¤¤¤
Kalmantanssissa
Olavi Maununpoika pistäytyy Siansorkan ravintolareissullaan paiseruton
riivaaman Pariisin Viattomien hautausmaalla, josta vanhukset ja lapset
pihistelivät kalmiston luuhuoneesta pääkalloja ja reisiluita polttoaineeksi
kamiinoihinsa.
Olen
aina tiennyt, että naiset ovat lähempänä elämän keskipistettä kuin miehet.
Milja Kaunisto kirjoittaa suorat sanat niille, jotka eivät ymmärrä elämän
ikuista lakia.
Oi te järkiolennot, ikinuoruuteen
kaipaavaiset. Tässä runon poljennot,
jotka päättävät elonne maiset.
Kalmantanssiin kutsutaan Teistä jokainen vuorollansa. Askeleita oppimaan,
miehet, naiset, koko kansa…
Kaikessa
raadollisuudessaan nämä kuvaukset koskettelevat elämän syviä rajapintoja.
Silloin Kalmantanssi kouraisee
suoraan ihon alle; pysäyttää ihmisen ajattelemaan. Tämä on kirjailijalta kelpo
ja kiitettävä teko.
¤¤¤
Lorainen neito,
joka hetken päästä osoittautuu Orleansin neitsyeksi, Jeanne D’ardiksi,
ujutetaan kirjaan, kun patamustaksi piruksi osoittautuva piispa Cauchon määrää
Olavi Maununpojan kuulustelemaan inkvisiittorin ottein hampaisiin asti
aseistettujen vartijoiden keskelle ketjuihin kytkettyä neitoa.
Ranskan
kansallissankarin ja katolisen kirkon pyhimyksen Jeanne D’Arcin elämä muuttui
historiatietojen mukaan 13-vuotiaana, kun hän alkoi kuulla ääniä, joissa Pyhä
Katariina, Pyhä Margareta ja arkkienkeli Mikael pyysivät häntä vapauttamaan
Ranskan, joka oli satavuotisessa sodassa joutunut englantilaisten
miehittämäksi.
Kaunisto
kierrättää naisenvaistoillaan mukaan isoa soppaa pääkokin elkein hämmentävän
hallitsijan Jolanda Aragonin, joka vilauttaa kaiken huipuksi niin ison
setelitukon inkvisiittori-piispan kouraan, että tämä poltattaa Jeanne D’Arcin
sijaan roviolla salaa toisen naisen – kadulta pelastetun porton.
¤¤¤
Eikä
Olavi Maununpoika olisi itsensä, jos ei vetäisi nuppinsa turvoksiin
paloviinasta silloin kun ahdistus pakottaa tai laukeaa. Siitin vie miestä kuin
kuoriämpäriä!
Maaorja
Poudelin kyydissä ensimmäisen pullon jälkeen Olavi hohottaa: ¨Oi kauniit silosääret! Vie niiden pehmeät
ääret takapuoleen valkeaan. Villavaista vakoaa ei ajeltu ole totisest’!
Humalapäissäni kun tyrin, mä
tuohon vakoon pyrin. Suloääneksi luulen, lampaan määkivän kun kuulen. Erratum
humanum est!¨
Kirjailija
pystyy halutessaan vaikka mihin. Kelpo kriivarit, jo vainaat, Pentti Saarikoski
ja Jorma Ojaharju lukevat pilven reunalla hymynkare suupielessä Milja Kauniston
kuvausta:
Heräsin seuraavan kerran
Sorbonnen kollegion dormitorion edessä näkymättömien kivenhakkaajien lohkoessa
päätäni sisäpuolelta hakuilla ja taltoilla. Avasin suuni ja työnsin ulos
paksun, janoisen kieleni, sillä tunsin poskeni alla virtaavan veden. Koetin saada
nestettä sisääni, ja kun aukaisin särkevät silmäni huomasin, että ohikulkeva
hurtta oli juuri kussut päälleni. Kun makasin siinä hiljalleen jäätyvässä
lammikossa, oli ihminen inhottava, mutta perimmäinen sianluonto minua lähempänä
kuin koskaan.
¤¤¤
Kalmantanssi
lisää lukijan odotuksia kolmanteen osaan. Niin paljon sujuvammin teksti jo
soljuu, juonenkäänteet huipentuvat ja monet klisheiset ilmaukset ovat karisseet
rattailta. Mutta vieläkin siellä täällä pulpahtelevia arkityylisiä ilmauksia on
kytättävä tarkalla sihdillä ja silmällä.
Myös
ronski seksuaalisuuden kuvaus on herkkä aihe, jota ei kannata ryöstöviljellä;
innostus lipsahtaa äkkiä pornon puolelle. Eiköhän ahkera lukija ole saanut jo
tarpeeksi Riitta Uosukaisen Liehuvassa
liekinvarressa taannoin jo lanseeraamia kuvauksia, missä elämä oli pelkkää
lotinaa, reittä ja revaa.
Historiallisen
romaanin kontekstiin toivoisin vähän laajempia näkemyksiä esimerkiksi Jeanne
D’Arcin kohdalla, missä kokonaisuus liittyy satavuotiseen sotaan.
Oppineen
Olavi Maununpojan soisi pohtivan silloin tällöin, kun lihan himot hetkeksi
hellittävät, keskiajan Eurooppaa vähän laajemmassa perspektiivissä.
Itse
asiassa satavuotinen sota loi varhaisinta pohjaa eurooppalaiselle identiteetille,
josta me nykyisin ammennamme elämisen eliksiiriä vaihtelevalla menestyksellä.
Milja
Kaunisto on näyttänyt kirjailijan kyntensä, joten antaa palaa!
